Julkisuudesta

Julkisuudessa erilaisissa tiedotusvälineissä on käsitelty nyt kohtalaisen paljon sellaisia perheitä, joissa lapsi tarvitsee erityistä tukea. Siis kyseessä on "erityislapsi", jolla on vamma, pitkäaikaissairaus tai muu vastaava. Tämän julkisuuteen tulon otan ilolla vastaan, koska sitä kautta muu yhteiskuntamme oppii tietämään asioista. Tosin mielestäni toimittajat eivät välttämättä aina suhtaudu asiaan oikealla asenteella.

Huolimatta siitä, että kyseisillä perheillä on omat haasteensa, he kuitenkin elävät heidän omanlaistaan, heille tavallista arkea. Siihen saattaa kuulua useita terapioita, sairaalassa oloa ynnä muita, jotka "tavisperheelle" ovat kohtalaisen vieraita. Vanhemman roolin ohella joudutaan olemaan hoitaja, jumppaaja, lapsensa oikeuksistaan taisteleva leijonaemo.

Kuten aikaisemmin mainitsin olevan hyväksi "erityislasten" perheiden laajan esiintulon, samalla minua itseäni ärsyttää, kun toimittajat joskus tivaavat perheiltä vain ongelmia. Tai toimittajat toisinaan nostavat heidät jalustalle, miten upeaa, pyyteetöntä työtä vanhemmat tekevät. Uskoakseni kyseiset perheet haluavat elävät omaa elämäänsä – jalustalle nostamisen sijasta he kenties toivoisivat yhteiskunnalta muutamaa ylimääräistä vapaahetkeä ilman "erityislastaan", jotta he voisivat levätä.

Useiden vuosikymmenien aikana minusta on tehty joitain juttuja ja haastatteluja. Onneksi olen yleensä saanut ennakkoon lukea ja korjata asiavirheet. Mutta en tietenkään pysty muuttamaan, jos kirjoituksessa korostetaan liikaa CP-vammaani. Esimerkiksi vammainen opiskeli yliopistossa – onhan se raflaavaa. Tosiasiassa minä, jolla on vamma, opiskelin yliopistossa. Onhan minulla vammani lisäksi muitakin ominaisuuksia. Onnekseni ajan myötä minusta on tehty myös sellaisia lehtijuttuja, joissa vammaisuuteni ei ole ollut pääasia.

Santra