Miten selviän asioinnista eri paikoissa

Asioiden hoitaminen ilman puhetta ei ole aina itsestään selvä asia, vaikka vuonna 2017 sen pitäisi jo alkaa olla sitä. Olen kuitenkin huomannut, että asiointini on helpottunut paljon ajan myötä – etenkin, kun olen itse oppinut jotenkin toimimaan. 

Asiakaspalvelijat ovat yleensä todella ihania. Heidän kanssaan minulla on usein helppoa, koska he osaavat kohdata minut. Aika usein olen lähettänyt palautetta netin tai palautelaatikon kautta, ja kertaakaan en ole joutunut antamaan negatiivista palautetta asiasta.

Jos voisin, joillekin netin keskustelijoille antaa palautetta, heille kyllä antaisin. Jotkut ihmiset eivät vaan osaa käyttäytyä netissä.

Oikeastaan joka paikassa voin kirjoittaa, kännykälle pääasiassa, ja näytän siitä. Mutta mieluiten koitan välttää sitäkin, sillä tiedän sen vain pahentavan tilannetta. Saatan sen kirjoittamisen ja toimimisen jälkeenkin jumiutua, ja siitä on sitten vaikea päästä yli.

Mutta sitten esimerkkejä tilanteista joissa toimin omalla tavallani ja miten se etenee.

Pankissa, Kelassa tai virastossa asioidessani kirjoitan pääasian etukäteen ja jatkan kirjoittamalla paperille. Näissä paikoissa minut on osattu kohdata.

Lääkärin kanssa olen tähän mennessä kommunikoinut oikeastaan vain kyllä tai ei -tasolla. Ehkä sekin etenee vielä kirjoittamiseen.

Ruokapaikoissa kirjoitan kännykälle, mitä haluan. Tilauksen voi kirjoittaa todella lyhyesti ja kiitos-sana on tärkeä, vaikka en puhu. Kiitoksen ilmaisen nyökkäämällä. Samoin mahdollinen tervehtiminen on nyökkäys, joskus hymy.

Joskus harvoin, kun joudun kysymään jotain kaupassa, kirjoitan sen kännykkään ja valitsen jonkun myyjän. Tämäkin voi olla hankalaa välillä, kun pitää valita juuri se "oikea".

Jotkut koettavat perustella puhumisen tärkeyttä sanomalla, että ihmiset ihmettelevät, miksi en puhu. En kuitenkaan pysty aina puhumaan. En myöskään usko ihmisten kiinnittävän siihen juuri minkäänlaista huomiota. Ei ainakaan mitenkään näkyvästi, ihmiset ovat kuitenkin kaikki erilaisia.

Jotkut eivät voi kävellä kunnolla, jotkut eivät näe tai kuule ja jotkut eivät puhu. Silti me kaikki olemme samanarvoisia tässä yhteiskunnassa! Tarvitaan vain suvaitsevuutta kaikkia ihmisiä kohtaan. Ei sillä oikeasti ole väliä, jos ei näe tai ei puhu.

Pieniä lapsia saattaa hämmästyttää, miksi naapurin tädin koira saa tulla ravintolaan, mutta oma koira ei saa, tai miksi jonkun kotona vilkkuvat valot, kun ovikello soi. Samoin pientä lasta saattaa kiinnostaa miksi joku ei puhu.

On silloin aikuisen tehtävä selittää ja samalla kertoa, että asiat ovat Suomessa hyvin, kun erilaisuus ei haittaa meitä. Lapselle tämä on yhteiskunnallista oppimista.

Kun oppii kohtaamaan ihmisen, ei pelkää erilaisuutta. Lapset saattavat ottaa vanhemmiltaan mallia omaan toimintaansa eivätkä välttämättä osaa kohdata erilaisuutta, jos hekään eivät osaa. Vanhemmat ovat lapselle suuri esikuva.