Pienen tytön surullinen muisto

Kirjoittaessani tätä tänään, isäni nimipäivänä, palaan vuosittain muistoissani ajassa 44 vuotta taaksepäin vuoteen 1973. Silloin saimme kuulla, että minun lapsuudenkaverini Pekka oli lähtenyt ylös Taivaaseen.

Pekka oli vuotta minua vanhempi – silloin 7-vuotias. Hänelle oli annettu kouluunmenoon lykkäystä, koska ei oikein tiedetty, mihin kouluun hän kykenisi menemään. Pekkakin oli CP-vammainen ja hänellä oli vaikeampia liitännäisvammoja kuin minulla.

Me tapasimme viikoittain erityislapsille järjestetyssä kerhossa seurakuntatalolla ja jumpassa moikkasimme iloisesti, kun toinen lähti ja toinen tuli jumpparin käsittelyyn. Lisäksi perheemme kävivät toistemme luona.

Tuolloin marraskuisena päivänä Pekan kotitalon järvi oli jo jäätynyt. Mutta se oli jäätynyt sen verran, että se kantoi onkijat, ei pyörätuoliinsa turvavöillä sidottua Pekkaa kahden työntäjän kanssa. Pekka ei siis selvinnyt, kun jää petti hänen pyörätuolinsa alta – onneksi työntäjät eivät hukkuneet.

Pekan hautajaiset olivat minulle ensimmäiset hautajaiset, joista on joitakin muistikuvia: Kirkossa vajaa 7-vuotias pikkutyttö ihmetteli ja hämmästeli tilaisuutta. Jollakin tavalla ymmärsin Pekan poismenon ja olin itsekin surullinen. Se asia ehkä konkretisoitui vieläkin enemmän käydessämme Pekan kotona, kun näin hänen apuvälineensä, mutta häntä itseään ei ollut.

Joka kerta nähdessäni kyseisen järven muistan Pekan. Jouluisin viemme kynttilän hänen haudallensa. Olen joskus pohtinut, että mikäli Pekka olisi saanut elää, olisimmeko edelleen yhteydessä toistemme kanssa – sitähän en koskaan saa tietää.

Santra