Papunetin blogi
A A A

Puhevammaisen ilot ja surut

Puhevammaisten viikkoa vietettiin viime viikolla. Olin Pieksämäellä puhumassa otsikolla ”Puhevammaisen ilot ja surut”. Koska kirjoitin puheenvuoroni, ajattelin nyt julkaista blogissanikin.

Puhevammaisena en tykkää, kun vieraiden ihmisten tapaamisessa ei ole sellaista tuttua, joka ymmärtäisi epäselvää puhettani. Tosin lyhyet asiat pystyn toimittamaan puhelaitteen avulla. Mutta sillä kirjoittaminen pitkää asiaa on työlästä ja hidasta eivätkä kanssaihmiset välttämättä ymmärrä jutun ydintä. Esimerkiksi olin ostamassa elektroniikkaa, joka koostui useasta osasta. Kirjoitin puhelaitteeseen ”mitä kuuluu” – silloin jo myyjä sanoi ”kiitos hyvää”, vaikka olin kirjoittamassa ”mitä kuuluu hintaan”. Siis myyjä ei antanut kirjoittaa loppuun asiaani. Jälkeenpäin pohdin, moniko asiakas kesken kaupanteon kyselee myyjän kuulumisia.

Ennen kouluikääni oli vaikeuksia, koska en osannut kirjoittaa, jos perheeni ei ymmärtänyt minua. Toisinaan ihan suretti, kun vaikka miten yritin sanoa jotain, mutta kukaan ei tajunnut. Jääräpäisyyteni takia tärkeissä asioissa löysin keinon, millä sain itseni ymmärretyksi. Esimerkiksi kun olin isäni mukana kirkonkylällä asioilla, me näimme yhden tutun. Kotiin tullessamme isäni kertoi, ketä näimme – olin eri mieltä. Yritin sanoa, mutta sitä ei ymmärretty. Sitten keksin, menin pakastimen luo ja pyysin isääni nostamaan minua, jotta pystyin osoittamaan pakastimessa olevia tavaroita. Äitini jo ehti kysyä, otatko jäätelöä, pyöritin päätäni. Sitten äitini älysi ja sanoi: ”Oliko se mansikkatalon emäntä?” Kuului syvä huokaukseni – oli se.

Joskus oikein huvittaa, että jopa hyvin minua ymmärtävät kuulevat toisinaan aivan väärin. On tullut hauskoja tilanteita, kun kaksi ihmistä ymmärtää minua eri tavoin. En aina itsekään tajua heti, että kuulija ei ole ihan ajan tasalla. Siksi hänen on vaikea ymmärtää koko asiaa. Tällaista tapahtuu myös silloin, kun sanon sanan monta kertaa, mutta kuulija ei tajua. Silloin tunnen surua ja ehkä myös vihaa, etkö muka ymmärrä. Toisaalta olen tottunut siihen, että epäselvää puhettani on vaikea ymmärtää ja siksi sanojen toistaminen on tuttua.

Toisinaan joutuu vieraiden ihmisten joukkoon, jotka eivät tunne minua. He saattavat ajatella, että puhe- ja liikuntavammani lisäksi minulla on älyssäni vajavaisuuksia. Silloin minuun hiipii tunne, että ollaan vain ja kuunnellaan. Siis tekeydyn tyhmäksi, jotta saan tietää ihmisten reaktiot. Mutta jos tilanne menee säälin tai lässytyksen puolelle, silloin älähdän. Annan kuulua, että olen ihan täysjärkinen ihminen.

Olen paljon pohtinut sitä, kun ihmiset tapaavat erilaisen kansalaisen, millä oikeudella osa heistä alkavat automaattisesti puhua kuin lapselle – lässyttäen. Eihän esimerkiksi pyörätuoli tee käyttäjästä älyllisesti vajavaista. Helpommin ymmärrän, jos tilanteen jatkuessa henkilö muuttaa puhetyyliään, kun hän ymmärtää vastapelurin vastaanottokyvyn. Silloin onkin oikein, että henkilö menee vastapelurin tasolle keskustelussa.

Tämän vuoden puhevammaisten viikon teemaan ”Onko puhumaton olematon” ei ole yksinkertaista vastausta. Luonnollisesti sanomme, että myös puhevammaisella on oikeus tuoda omia mielipiteitään esille, vaikka hänen tapansa kommunikoida ei olekaan vallalla oleva keino. Näillä teemaviikoilla pyritään herättelemään ihmisiä ajattelemaan. Mutta toisaalta mielestäni on vieläkin puhevammaisia kansalaisia, jotka eivät voi tuoda itseään julki. Silloin heidän olemassaolonsa kyseenalaistetaan: ajatellaan, että heitä itseään paremmin joku muu tietää heidän asiansa.

Kokonaisuutena ajateltuna puhevammaisena olen saanut suhteellisen hyvin ilmaista itseäni. Toisinaan se vie enemmän aikaa ja voimavarojani, mutta sehän on vain elämää.

Kommentit

Kirjoittanut bob-pete
kuullostaa tutulta, olen törmännyt myös vastaaviin tilanteisiin
useasti, mutta otan asiat huumorilla eikä pipo kiristä,
se on kuuntelijassa vika kun ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää.

Kommentoi