Joskus kauan sitten lupauduin Papunetin blogin kirjoittajaksi. Nyt aikaa on mennyt reilut 7 vuotta, ja tätä lukiessasi tämä on kyseisellä sivulla vihonviimeinen blogikirjoitukseni.
Olen erityisen kiinnostunut autismin teorioista. Ne ovat kehittyneet autismin ymmärryksen myötä. Itse koen kaksi teoriaa jopa niin hyvinä, että minulle ne selittävät autismin tarpeeksi hyvin positiivisesti ja antavat viitekehyksen siihen, mihin tulee keskittää huomio ihan käytännössä.
Julkisuudessa on ollut esillä toisen henkilön koskettamisesta. Haluan nyt tuoda esiin oman näkökulmani vaikeavammaisena, jonka avustamisessa koskettaminen on välttämätön. Tosin on erittäin tärkeä muistaa, että avustamisen ollessa kyseessä vammainen henkilö on antanut luvan koskettaa.
On sanomattakin selvää, että roolini perheemme nuorimpana, ainoana tyttärenä olisi ollut erilainen ilman CP-vammaani: vammaisuuteni johdosta isäni ei sallinut isoveljieni kiusata pikkusiskoaan – sehän harmitti poikia.
Nyt on oikein hyvä hetki kertoa asiasta kuinka selviän autettuna ja osittain myös itsenäisesti lomanvietto- paikoissa, kun on kuitenkin vielä aivan tuoreessa muistissa.
Autismi on yksi ilmiö, jonka mittakaava on suuri. Ei autismia turhaan luokitella laaja-alaiseksi kehityshäiriöksi. Autismi vaikuttaa kaikkeen – tapaan aistia, tapaan olla, tapaan kokea, tapaan ajatella, tapaan toimia.
Mielestäni huolehtimisen ja holhoamisen ero on hiuksen hieno. Jokainen, niin me vammaiset kuin ei-vammaisetkin kansalaiset, tarvitsemme jossain suhteessa huolehtimista ja ehkäpä myös ”myönteistä” holhoamista. Vammaisten kansalaisten kohdalla holhoaminen saattaa mennä helposti yli.
