Anna anna

Anna anna

Perheen pienin alkoi puhua jo jonkin aikaa sitten. Mikä oli ensisana? En muista enää ihan tarkasti, mutta sen tiedän, ettei se ollut äiti eikä isi. Luultavasti se oli ka-a, joka tarkoitti kala. Mökillä katiskassa polskivat ahvenet olivat niin suuri ihme, että ansaitsivat oman sanan.

Äiti ja isi eivät tulleet sanavarastoon vielä pitkään aikaan. Sen sijaan tuli sana anna. Tai pikemminkin annaannaanna! Maailma on täynnä asioita, joita yksivuotias haluaa kokea, maistaa ja haistaa.

Pian annan jälkeen kuultiin ensimmäinen kahden sanan lause: anna kakka. Tällä ilmauksella taapero pärjäsi hyvinkin useamman kuukauden. Kakka tarkoitti kaikkia sanoja, joissa on tavu ka tai edes k. Tilanteen mukaan anna kakka tarkoitti siis ota sukka, laita kenkä, haistetaan kukkaa, katso kala tai kammataan tukka. Jonkun kerran tämä monimerkityksinen ilmaus tarkoitti jopa, että kakka.

Seuraava tärkeä sana oli kato. Sitä seurasi lause –no juu, arvaatte varmaan jo. Kokemuksesta tiedän, että kato tulee olemaan käytössä pitkään ja runsaasti. Luultavasti perheen lapset uskovat, etten ole äiti vaan äitikatoäiti. On tietysti hienoa, että lapset haluavat jakaa ilmaveivit, hypyt, pilvet taivaalla ja pleikkapelin maalit. Mutta äitikatoäiti joka toinen minuutti –silkkaa kidutusta.

Tapa, jolla yksivuotias otti sanat haltuunsa, pisti miettimään keinoja tukea kielen kehitystä kuvien avulla. Jos lapsi tarvitsee puheen tuottamisen tai ymmärtämisen tueksi kuvia, niiden käyttöä harjoitellaan yleensä juuri samanlaisissa tilanteissa, joissa sanojen käyttäminen muutenkin aloitetaan.

Aluksi kuvia käytetään haluamiseen, esimerkiksi niin että lapsi osoittaa kuvista haluamansa leikin tai vaihtaa kuvan haluamaansa leluun. Tämän jälkeen pyritään siihen, että lapsi ilmaisisi kuvilla kokonaisen lauseen, esimerkiksi MINÄ HALUAN MUUMIN. Kuvalliset kommunikointikansiot rakennetaankin yleensä niin, että merkit MINÄ ja HALUTA ovat näkyvillä joka aukeamalla.

Kun lapsi hallitsee kuvalla pyytämisen, aletaan usein harjoitella huomion kohteen jakamista ja merkkien MINÄ ja NÄHDÄ käyttöä.

Näin sen tietysti kuuluu mennäkin. Mutta selittäkää, miksi kuvia käyttävien lasten on sanottava MINÄ HALUAN tai MINÄ NÄEN? Siis sen sijaan, että he käyttäisivät ilmaisuja anna ja kato?

Ensisanat ovat toki aina yksilöllisiä. Tiedän eräänkin kohteliaitten vanhempien lapsen, jonka ensilauseita oli (h)alluukko (s)ylliin, tarkoittaen haluan syliin. Puhetta tukevia keinoja käyttävien lasten parissa kannatan kuitenkin mahdollisimman lyhyiden, ajatuksellisesti ja äänteellisesti helppojen sanojen vahvistamista.

Henkilöön viittaavat merkit kuten MINÄ ja SINÄ ovat ylipäätään kuvan käytön alkutaipaleella hankalia. Se haluanko tai katsonko minä vai sinä vai hentunliisa, on aluksi yhdentekevää. Kaikki toiminta lähtee kuitenkin lapsesta ja kuvien -samoin kuin ensisanojenkin- merkitys riippuu tilanteesta.

Kommentit

Hienoa pihdintaa taas! Kun ihan maallikkona jouduin sujahtamaan viittomien ja kuvien pariin, niin sitä tuli mietittyä kerran jos toisenkin millä kuvalla tai viittomalla kannattaa alkaa, jatkaa ja mitä laajentaa mitenkin. Kivoja on laulut ja lorut, mieleiset valintakuvat tai selkeät yök-asiat. Ihan hauskaa KOMMUNIKAATIOTA kun saa aikaan myös noilla inhojutuilla.
Kun nyt tarkastelen omia kansioitani ja materiaalejani ( Joo, olen tehnyt kilokaupalla äitinä), niin ne poikkeavat kyllä joissakin kohdissa aika suurestikin tavanomaisista. Kuinka moni puheterapeutti tekee materiaalin siitä miten terva valmistetaan? Äitipä tekee. SYY: Jos tämä on se asia jolla saadaan lapsi vuorovaikuttamaan ja rohkaistaan puhumaan, rakentamaan lauseita, kertomaan ajatuksistaan, niin puhutaan sitten vaikka siitä tervasta. Ja kuvien avulla, koska lapsen kielenkäyttö ei suju ilman. Ja töstä onkin sitten helppo laajentaa toimintaterapeutin tontille myös. Maistellaan tervakarkkia, käydään Tampereella maistamassa tervajäätelöä, ostetaan tervashanpoota ja saunaan teravan tuoksua jne. Niin ja enon tervatuu puuvene on toki myös kokeiltava. Vähän siis fysioterapiaakin mukaan. Ja kaikki lapsen ehdoilla, lapsesta käsin.

Iso kansiokin meillä on, sekä kaupallinen, että itse tehtyjä muutamakin. Kuvistakin löytyy eri tahojen kuvia. Kaikki palvelevat hyvin omalla tavallaan omissa yhteyksissään. Ja taas käytetään sitä lapsen tarvetta, ei vaan sitä mikä on olemassa, mitä saadaan apuvälineksekuksesta tms.

Kuvien, viittomien ja käsitteiden monipuolinen käyttö on todella tärkeää. Eilen melkein puhumaton lapsi selvisi hienosti silmälääkärissä. Ympyrä oli O-kirjain, sitten kuvissa oli koti ja sydän ( nämä puhuttuna) ja neliön kohdalla lapsi viittoi neljä. Saatiin tarkka näöntutkimus ja lasimääritys. Saatiin tutkittua, ettei kupikaan silmä ole laiska ja monilla testeillä saatiin katsottua, että tutkimus oli luotettava.

Kiitos muuten Papaunetin kansiokurssille, se on ollut erinomainen apu perheenäidille joka laatii kahdelle lapselle niin omanlaisiaan kuvia ja materiaaleja. Myös Papunetin kuvapankki on aivan aarre.

Terveisin Hannele
Hei Hannele,

kiitos kommentistasi :) Siinä tuli paljon painavaa asiaa.

Tosiaan, myös laulut ja lorut ovat kuvien ja viittomien käytön alkutaipaleella tärkeitä. Ja joskus valinnan tekemistä merkityksellisempää (tai ainakin hauskempaa) on saada vastata EI tai YÖK.

Terva-esimerkki on aivan loistava! Ihan takuuna kukaan terapeutti ei tee tervan valmistukseen liittyvää kuvasarjaa. Toivottavasti kuitenkin mahdollisimman moni vanhempi tekee! Tässä se juju onkin: ulkopuolinen ei voi koskaan tarjota riittävää sanastoa tai kuvastoa, ainoastaan auttaa alkuun.

Hauskaa, miten eri tavoin voi nimetä näkötarkastuksen kuvat. Lea Hyvärisen testi on aika suuri oivallus, siis ajattelen vanhaa vaihtoehtoa, jossa tihrustettiin eri suuntiin osoittavia E-kirjaimia.

Vinkiksi niille, joille testikuvat eivät ole tuttuja, että kuvioiden nimeämistä voi harjoitella etukäteen netissä www.lea-test.fi

Olen ihan pikkuriikkisen kummissani, ettei tähän tekstiin ole tullut tiukempaa palautetta. Lupaan jatkaa aiheen parissa seuraavassa tekstissä…

interAACtive

Kommentointi on suljettu