Tämänkertainen kirjoitukseni löytyi, kun etsin tietokoneeni muistista jotain muuta. Muistan tämän artikkelin kirjoittamisen, vaikka tallennus oli päivätty joulukuulle 2006. En ole varma, lähetinkö johonkin lehteen. Mutta ainakaan tällaisena kokonaisuutena en ole julkaissut tässä Santran hajatelma -blogissa.
…
On eletty 2000-lukua jo lähes kymmenkunta vuotta, ja muutama vuosi sitten vietettiin Euroopan vammaisten vuotta. Esimerkiksi Invalidiliitolla on kaksivuotinen teema ”Oikeus elämään”, jossa pyritään muun muassa tasa-arvoiseen elämään. Valitettavasti on vielä joukossamme kansalaisia, jotka eivät osaa suhtautua oikealla tavalla vammaisiin henkilöihin.

Monen vuosikymmenen saamalla kokemuksellani olen huomannut, että pyörätuoli tai sähköpyörätuoli yhdistettynä epäselvään puheeseen on suhteellisen ”vaarallinen” yhdistelmä: silloin vastapeluri voi alkaa heti käyttäytyä epäinhimillisesti ja asiattomasti. Hän saattaa kohdella vammaista henkilöä kuin lasta – esimerkiksi lässyttämällä tai yksinkertaistamalla asioita ja selkeästi puhumalla. Olen myös kohdannut jopa sellaista tapaa, jolla ei yleensä alistuta puhumaan edes pikkulapsen kanssa.

Olen kauan pohtinut, millä oikeudella edellä mainittua asiaa tapahtuu ja mikä oikein on sen taustalla. Eihän samalla tavalla kohdella muitakaan, ei-vammaisia kanssaihmisiä. Pohdiskeluissani olen löytänyt muutaman syyn: siinä saattaa olla sääliä, koska voidaan ajatella, että vammaisena henkilönä eläminen ei ole kehuttavaa ja ihmisarvoista elämää. Toisaalta taustalla on mahdollisesti pelko kohdata erilaisuutta, ja siksi oman pelon takia ei kyetä käyttäytymään tavallisesti. Lisäksi halu päteä voi olla yhtenä syynä: useinhan pyörätuolissa istuva on konkreettisesti alempana, joka antaa vastapelurille mahdollisuuden tuntea ylemmyyttä.

Edellisten lisäksi näen syyksi halun holhota: mielestäni huolehtimisen ja holhoamisen ero on hiuksen hieno. Jokainen, niin me vammaiset kuin ei-vammaisetkin kansalaiset, tarvitsemme jossain suhteessa huolehtimista ja ehkäpä myös ”myönteistä” holhoamista. Vammaisten kansalaisten kohdalla holhoaminen saattaa mennä helposti yli. Silloin vastapeluri päättää ja tekee asiat vammaisen henkilön puolesta eikä kunnioita hänen yksityisyyttään. Vammainen henkilö tuntee itsensä ulkopuoliseksi omassa elämässään.

Huolimatta siitä, että olen edellä esittänyt kielteisiä asioita, on todettava, että yhteiskunnassamme asuu myös paljon vammaisuuteen myönteisesti katsovia kansalaisia. He osaavat suhtautua meihin aidosti ja oikealla asenteella. Positiivisena ihmisenä minun pitää uskoa, että heidän määränsä lisääntyy väestöstä, kunhan me asiasta tietävinä annamme asennevalistusta. Tosin emme tietenkään jaksa aina tehdä tuota valistustyötä, koska epäasiallinen kohtelu on lähes arkipäivää meille.

Santra