Asumisyhteisöstä

Kuten olen joskus aikaisemmin maininnut asuvani Validia-talossa, jota kutsun entiseen malliin palvelutaloksi. Olen asunut samaisessa asunnossani kohta neljännesvuosisadan. Tässä blogissani pohdin yhteisömme asukaskunnan muutoksia.

Talomme alkuvuosina asukaskunta koostui aika pitkälti liikuntavammaisista henkilöistä, joilla ei ollut paljon muita toimintarajoitteita. Tietenkin osalla meistä CP-vammaisista oli puhevamma, mutta asukkaat pystyivät itse huolehtimaan omista asioistaan. Oli vain muutama, joista huolehdittiin: heidän lääkkeensä ja rahansa olivat henkilökunnan takana. Silloin ruokasalissa käydyissä keskusteluissa kuului nykyistä enemmän se, että olimme ajan hermolla ja silloiset päivän polttavat aiheet olivat esillä.

Vaikka aika tietenkin kultaa muistoni, minun on kuitenkin todettava, että verrattaessa sitä aikaa nykyhetkeen tulee haikeuden tunne. Nykyaikana henkilöillä, jotka ovat liikuntavamma, on useimmiten jokin muukin toimintarajoite: esimerkiksi aivohalvauksen tai aivovamman saanut henkilö tarvitsee huolenpitoa. Muun muassa edellä mainittuja henkilöitä on muuttanut taloomme. Lisäksi erilaiset sairaudet ja vammat saattavat iän myötä pahentua, mikä vaatii fyysisen avun lisäksi muutakin apua ja huolehtimista.

Kun asukaskuntamme koostuu nyt varsin erilaisista asukkaista, se tuo haasteensa myös henkilökunnalle. On tärkeää, että he osaavat kohdata kaikki asukkaat heidän oikealla tasollaan eikä massanmukaisesti kaikkia samalla tavailla. Henkilökohtaisesti mielestäni kohtaaminen minun kanssa edellyttää erilaisia taitoja kuin muun muassa asukkaan kanssa, joka ei kykene huolehtimaan vaikkapa lääkkeistään. Sillä ajattelen, että koska pystyn itse hoitamaan työtehtäviänikin, minun on kyettävä huolehtimaan omista asioistani.

Lopuksi voinen kuitenkin ajatella, että kaikki muuttuu ajan myötä.  Vaikka olen tuonut esille asukaskunnan muuttumisesta kielteisiä näkökulmia, siinä löytyy myös myönteistä. Ja kuitenkin yhteisöllisyys on säilynyt!