Isän suusta

Laastari peukalossa

Lapsuudenkodissani oli paljon naisia. Isälläni oli omat selviytymiskeinonsa. Yksi niistä liittyi puhelinviestien välittämiseen.

Kyllä, nuoret lukijat: ennen vanhaan talossa oli vain yksi puhelin. (Tai itse asiassa monta puhelinta, mutta vain yksi linja. Mikä tarkoitti loistavia salakuuntelumahdollisuuksia, jos oli hyvä pidättämään hengitystä.)

Puhelinvastaajaa ei ollut. Silloin, kun ei ollut itse paikalla, puhelimen viereen kirjoitettiin lapulle soittaja ja aika.

Paitsi että isäni ei koskaan kirjoittanut mitään. Jos muisti, hän saattoi sanoa, että "joku roogeri soitti".

Siis mitä? Joku poika soitti?! Kuka, koska ja kenelle meistä? Siitä isälläni ei ollut aavistustakaan, tai jos olikin, sitä ei kerrottu.

Sittemmin olen oppinut paljon lisää miehisen viestinnän epämääräisyydestä.

Appiukollani oli tapana tervehtiä poikaansa sanoilla: ”kuules kundi leikkaa tukkas.” Riippumatta siis pojan hiusten pituudesta tai lyhyydestä.

Isäni puolestaan kommentoi kaikkea sanomalla ”se nyt on sellaista herttapataa.” Jassoo? (Tämä on varmasti yksi hänen eloonjäämiskeinoistaan, olla sanomatta koskaan mitään minkään puolesta tai vastaan.)

Nämä kuolemattomat epämääräisyydet siirtyvät lasten iloksi isältä pojalle.

Kun lapsiamme on sattunut, heitä lohdutetaan isovaarin sanoin: ”tämä on pientä sotahistoriassa”. Paljonhan se lohduttaa, kun päässä on kuhmu, huuli vuotaa verta tai käsi on katkipoikki.

Isovaari pääsee ääneen myös silloin, kun lapsi kertoo, kuinka monta kalaa on saanut: ”kuulepa, kaloja ei saada, vaan otetaan!” Tai kun lelu on hajonnut: ”rautakangestako teille pitää lelut vääntää?”

Lapsetkin ovat oppineet. Kun heiltä kysyy läksyistä , vastaus on sama jo kolmannessa polvessa: ”laulu, leikki ja liikunta ja niistäkin vanhat läksyt.”

Ukin sanoin, kirous ja kuolema nykytekniikalle! En pääse koskaan sanomaan lapsilleni, että ”joku mirkku soitti.”

Mitä teidän isä sanoo?