Toukokuun 2012 blogissani paneuduin äitien rooliin vammaisen lapsen elämässä. Kirjoitukseni lopussa taisin mainita, että isän roolin merkitys on yhtä tärkeä. Ja se on oma juttunsa. Nyt marraskuisen isäinpäivän lähestyessä ajattelin kirjoittaa kyseisen jutun.

Edellä mainitun syyn ohella nyt on hyvä hetki tehdä tällainen blogi, koska oma isäni on edelleen elossa: sairauksistaan huolimatta lähes 90-vuotias isäni kykenee itsenäisesti asumaan.

Varmaankin vammaiselle poikalapselle isän läsnäolo ja suhde häneen vaikuttaa myöhempään elämään: yhtälailla vammainen kuin ei-vammainen poika kokee tärkeäksi, että hänellä isänsä kanssa on omaa laatuaikaa tehden jotain mukavaa yhdessä.

Henkilökohtaisesti voin todeta, että minulle äitini oli tärkeämpi kuin isäni. Mutta lapsuusmuistoina on se, että joskus yrittäjän työkiireittensä keskellä isäni otti minut mukaan asioille kylille. Se oli mielestäni mukavaa. Lisäksi isälläni on aina ollut aikaa kuljettaa minua, kun olen tarvinnut kyytiä.

Voin tunnustaa, että ilman isältäni perittyä jääräpäisyyttäni tuskin olisin pärjännyt elämässäni näin hyvin. Tosin siinä on varjopuolensakin: kun kaksi jääräpäätä ottaa yhteen, leikki on siitä kaukana. Varsinkin jos tiedän olevani oikeassa, en anna tuumaakaan periksi. Sitten isälläni on toisinaan tapana myöhemmin kääntää puheensa, sehän vielä kirpaisee. Uskon, että tällainen kinastelu tuskin loppuu koskaan.

On sanomattakin selvää, että roolini perheemme nuorimpana, ainoana tyttärenä olisi ollut erilainen ilman CP-vammaani: vammaisuuteni johdosta isäni ei sallinut isoveljieni kiusata pikkusiskoaan – sehän harmitti poikia. Toisaalta vaikeavammaisuuteni on kenties antanut isälleni mahdollisuuden keksiä erilaisia keinoja, miten minä pystyn osallistumaan yhtälailla kuin isoveljeni: esimerkiksi jäällä ajaessani autoa isäni painoi auton lumiharjalla kaasua apukuskin puolelta – sitten sitä mentiin!!!

Hyvää Isäinpäivää!

Santra