Joulumielellä

Vajaa kaksi viikkoa on enää jouluaattoon: Varmaankin useassa kodissa on uskon ja epäuskon välinen ristiriita, onko sitä Joulupukkia olemassa. Itse olin kenties alle kouluikäinen, kun sanoin: ”Voihan naapurimme käydä, ja oikeaa joulupukkiahan ei ole olemassa.” Viimeinenkin usko meni, kun veljeni alkoi kiertää joulupukkina muualla. Kodissamme sitten lopulta pukkikierroksen jälkeen jaettiin lahjat.

Nyt aikuisena joulumieltä karttuu muun muassa pikkujoulujen merkeissä: Kun kuulun useampaan vammaisjärjestöön, sen myötä on ihan riittävästi ollut pikkujouluja unohtamatta työporukkani pikkujoulua Vuokatissa koiravaljakkoajeluineen. Kun teen paljon vapaehtoisesti järjestötyötä, palkkioksi saan hyvän mielen ohella nauttia maistuvia ruokia. Tosin mielestäni ruoka ei ole mitään, ellei saa sitä jonkun toisen kanssa arvostella – onko hyvää.

Itse en ole jouluhälinäihminen: Pyrin tiedustelemaan läheisteni joululahjatoiveet ja hankin vain kyseiset lahjat. Kaupassa ihmisten ja laatikoiden keskellä sähköpyörätuolilla liikkumisessa ainakin häviää rauhaisa joulumieli. Toisinaan on mukava seurailla ihmisten liikkeitä, mutta enemmiltä osin yritän välttää joutumasta ihmisruuhkaan.  Siihen, etten tykkää kauppojen jouluhälinästä, johtuu osittain seuraavasta: Vajaa kymmenen vuotta sitten olin juuri ennen jouluhässäkkää menettänyt rakkaan äitini. Silloin koko jouluinen tunnelma oli poissa. Onneksi seuraavana jouluna pystyin nauttimaan joulusta.

Aattona olen saanut olla läheisteni seurassa nauttien hyvästä ruoasta ym. Joka joulu olen itse tai joku läheisistäni vienyt kynttilän lapsuusystäväni haudalle, joka seitsenvuotiaana hukkui pyörätuolilla heikkoihin jäihin. Tällaisiin jouluperinteisiin kuuluu myös laatikollisesta Vihreistä kuulista ja erilaisista glögeistä nauttiminen – akkujeni lataamisen ohella uuteen vuoteen!

Santra