Uskaltauduin pitkästä aikaa osallistumaan sukutapaamiseen. Autistina sosiaaliset tilanteet ovat minulle kovin ahdistavia ja väsyttäviä ja koen niistä jopa paniikkia. Mitä tapaamisessa tapahtuu? Miten pystyn hallitsemaan ryhmätilanteen? Nämä kysymykset ovat aina päällimmäisinä. Onneksi kuitenkin osallistuin tapaamiseen, koska kehitin uuden selviämiskeinon: autismikortin käytön.

Autismikortin käyttö tarkoittaa sitä, että itsellä on lupa ja mahdollisuus – muiden suostumuksella – välttää katsekontaktia, on mahdollisuus vetäytyä vuorovaikutuksesta, voi jutella yhden kanssa kerrallaan ryhmätilanteiden sijaan, voi jutella teemoista esim. tekniikasta, ihmisen kehityksestä, autismista tai musiikista. Kullakin ihmisellä on omat lempiteemansa, joista haluaa jutella.

Autismikortin käytön mahdollisuus laajentaa motivaatiotani ja kykyäni osallistua sosiaalisiin tilanteisiin. Miten sitten olen oppinut käyttämään autismikorttia? Tässä on suuri ansio sillä, että olen ollut 10 vuotta autismikuntoutuksessa.

Autismikuntoutuksessa olin lähinnä Autismisäätiöllä. Siellä sain mahdollisuuden olla juuri niin matalalla sosiaalisella tasolla kuin tarpeellista. Vaikka olen mm. valmistunut yliopistosta humanististen tieteiden kandidaatiksi (pääaine ranska, sivuaineet yleinen kielitiede, viestintä ja yleinen kirjallisuustiede), sain mahdollisuuden osallistua vahvasti autistien päivätoimintaan. Siellä tarkkailin paljon autistien ja ohjaajien toimintaa ja vuorovaikutusta ja kommunikaatiota, ja loin oman kommunikaation mallin. Minun kanssa piti kommunikoida lapuilla, joissa oli toiminnan kuva sekä jossain muodossa kysymys: Pia osallistuu, kyllä vai ei? Opin todella kommunikoimaan merkityksellisesti ja jakamaan merkityksiä tällä tavalla. Myöhemmin olen yleistänyt tapaa kaikkeen kommunikaatioon – kysyn aina kysymyksiä, joihin toisella on vapaus vastata kyllä tai ei.

Minä sain ensiksi Aspergerin oireyhtymän diagnoosin noin kolmekymppisenä, sitten seurannassa korkeatasoisen autismin diagnoosin ja viimeisimmällä lääkärikäynnilläni diagnoosin alkamisajaltaan epätyypillinen autismi, autistisia piirteitä esiintynyt jo varhaislapsuudessa. On mielenkiintoista, että mitä enemmän olen yrittänyt pärjätä normaalissa maailmassa – toimin nykyään autismikirjallisuuden freelance-kääntäjänä, opiskelen viulunsoittoa ja opetan ranskaa – sitä vahvemman autismidiagnoosin saan. Jo ennen diagnoosia ja kuntoutusta ahdistuin katsekontaktista, koin ahdistusta ja paniikkia sosiaalisista tilanteista, keskityin toimimaan vahvuuksieni alueilla ja kommunikoin vahvuuksieni viitekehyksissa. Mutta autismikortin käyttö sosiaalisissa tilanteissa on tullut minulle luontevaksi osaksi elämää vasta kun opin kuntoutuksessa sen, että tarvitsen tilanteiden ennakointia, siirtymät ovat minulle vaikeita, sosiaaliset tilanteet ovat minulle ahdistavia ja aiheuttavat paniikkia, tarvitsen selkeää kyllä/ei-pohjaista kommunikaatiota, sekä kun opin autismikirjojen kääntämisen kautta mm. positiivista ajattelua.

Autismikortin avulla pystyn myös yleistämään – mikä on autisteille yleensä vaikeaa – sekä suhteuttamaan asiaa ja tajuamaan suhteellisuutta. Kun joka tilanteessa on käytössä autismikortti, se on tilanteille yhteinen tekijä eli yleistys. Kun pystyn tajuamaan maailmaa suhteessa omiin autismikortin piirteisiini – ei katsekontaktia, mahdollisuus vetäytyä vuorovaikutuksesta, toimiminen yhden kanssa kerrallaan ryhmän sijaan, teemoista keskusteleminen – tajuan suhteellisuutta: sitä, että minulla on tarve toimia näin, sekä sitä, että muut toimivat usein eri tavalla. Neurologisesti tyypilliset haluavat katsekontaktia, nauttivat paljosta vuorovaikutuksesta, toimivat usein ryhmänä eikä heidän tarvitse rajata keskusteluaan teemoihin, vaan keskustelu on spontaanimpaa. Hyväksyn tämän ja kunnioitan tätä, mutta itse toimin eri tavalla – autismikorttia käyttäen aina kun tähän on tarve.

Blogiterveisin,

Pia