Hypätäänpäs hetki nykypäivään ennen aikahyppyä taaksepäin. Tässä pieni siivu muutaman kuukauden takaisesta maanantaiaamusta, kun koulua oli ollut siis vajaa viikko.
Elämämme AAC:n uudessa maailmassa oli alkanut. Peruuttamattomasti, ja uteliaastikin. Olihan uuden vauvan myötä tullut kotiimme uusia haasteita. Haasteitä, joita myöhemmin kykenin hyödyntämään myös työssäni ja monissa muissakin asioissa.
Maanantaina se alkoi, puhevammaisten viikko. Käänsin nokan kohti Pikkuparlamenttia ja olin kertomassa mitä on elämä perheessä, jossa on puhevammaisia lapsia, ja kun itsekin menettää osin kommunikointikykynsä.
Noin 10 vuotta sitten saimme lahjan, suuren lahjan. Pienen pojan, joka syntymähetkellään aiheutti ison hässäkän, ja jopa isä myöhästyi synnytyksestä! Ihmeen rauhallisesti kuitenkin itse annoin laittaa piuhaa sinne ja tänne ja vihreitä liinoja joka puolelle. Pian leikkaussalissa kuuluikin komea itku! Voi pojat, se oli ponnekas ja kiukkuinen - ensimmäinen kommunikointi lapsen ja äidin välillä ja unohtumaton.
