Kokemuksia työelämästä

Tämänkertainen blogikirjoitukseni pohjautuu kokemuspuheenvuorooni, jonka pidin Kuopiossa Aivoviikon tilaisuudessa ”Aivot töissä”. Siellä käsiteltiin työelämän haasteita silloin, kun kyseessä on neurologisesti vammainen tai pitkäaikaissairas henkilö.

Maisteritutkinnon jälkeen 1990-luvulla aloin tehdä lisensiaatin opintojani ja suunnitella lisensiaatintutkimustani. Samaan aikaan sain muutettua työkyvyttömyyseläkkeeni perustetta. Sillä kun muutoksen myötä perusteena on avuttomuus, pystyin olemaan työvoimatoimistossa työnhakijana.

Työvoimatoimiston kautta sain olla työharjoittelijana yliopiston vammaistutkimusyksikössä. Harjoittelun jälkeen jäin sinne muun muassa tekemään lisensiaatintutkimustani, mutta eläkkeeni lisäksi en saanut muuta toimeentuloa.

Osittain omasta aloitteestani yksikössä alettiin kehitellä EUn rahoittamaa projektia, joka myöhemmin toteutui. Olin itse koordinaattorina ja kolmen vuoden aikana sain luotua hyviä kontakteja. Niistä osa poikii työkeikkoja vielä nykyäänkin.

Projektin loputtua sain myös samanaikaisesti vihdoin valmiiksi lisensiaatintutkimukseni. Koska en jatkanut väitöskirjatutkimukseen eikä minulla ollut antaa uusia projekti-ideoita, minulle tuli tunne, että yliopisto ei tarvinnut enää panostani. Olen pohtinut, jos en olisi vaikeavammainen, olisinko saanut saman kohtelun.

Projektin aikana perustettiin osuuskunta, johon liityin aluksi vain kannatusjäsenenä. Mutta kun osuuskunta alkoi myöhemmin toimia, puolivahingossa minut laitettiin hoitamaan laskutusta ja palkanmaksua ym. Vaikka osa on ollut vaikeaa, mutta kunnialla olen selvinnyt olla sihteeri-talousvastaavana reilun kymmenen vuotta. Ja osuuskunta on se työnantajani, josta saan eniten palkkaa.

Kun teen toimistotöitä, joskus mietin, olisiko Järvenpään kauppaopisto ollut lukion jälkeen parempi vaihtoehto kuin yliopisto. Sillä olisin päässyt sinnekin. Ainakin siellä kauppaopistossa olisi oppinut nämä tuloslaskelmat. Mutta tosiasiassa ajateltuna ilman yliopistouraani en olisi näin monessa mukana.

Olen käynyt paljon kouluttamassa erilaisia opiskelijoita – muun muassa puhevammaisuudesta ja tulkkauspalvelusta. Opettaminen siis on työtäni, josta saan palkan. Kun pidän opetusta myös puhevammaisten tulkin erikoisammattitutkintoa suorittaville, silloin oppilaitokset pitävät minua erityisasiantuntijana, jolle maksetaan korkeampaa palkkaa. Huolimatta siitä, ettei minulla ole opettajan pätevyyttä, kyseiset oppilaitokset katsovat oman kokemukseni ja tietotaitoni niin päteväksi.

Eihän kaikkea voi mitata rahassa. Tuo lause on monta kertaa mielessäni, kun hoidan monia luottamustehtäviäni. Vaikka niistä en saa todellista palkkaa, mutta niiden kautta voin vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Ehkäpä luottamustehtävien hoitamisen kautta olen kasvanut vahvaksi vaikuttajaksi. Tavallaan oma vaikuttamiseni on puoleltani kiitos yhteiskunnalle, joka aikoinaan koulutti minua ja jonka palveluja saan vaikeavammaisena käyttää.

Elämäni aikana olen lähettänyt kymmenkunta työhakemusta. Kerran kutsuttiin jopa työhaastatteluun minulle tuttuun vammaisjärjestöön. Haastattelussa ensimmäinen kommentti oli se, että paikka laitetaan uudelleen hakuun, koska ei ole ollut tarpeeksi hyviä hakijoita. Ajattelin, että kun olin niin tuttu kyseisissä piireissä, niiden oli pakko kutsua haastatteluun, vaikka niillä ei ollut aikomustakaan valita minua. On myös sattunut, että taas tuttu järjestö ei halunnut minun hakevan järjestöön kuuluvaa työpaikkaa, eikä antanut vastauksia esittämiin kysymyksiini.

Kokonaisuutena ajateltuna vaikeavammaisena olen saanut olla työelämässä – joskus enemmän ja joskus vähemmän. Eläkkeeni takaa kuitenkin varman toimeentuloni, jos en jaksaisi tehdä töitä.

Mielestäni monenlaiset työtehtäväni ovat olleet elämäni haasteita, joiden yli olen onnistunut suunnistamaan vaikeavammaisuudestani huolimatta.