Kenties olen jo aikaisemminkin kirjoittanut tästä – ainakin osittain sivuten. Mutta ajattelin ottaa uudestaan ja ehkäpä eri näkökulmastakin.

Olen ainakin näin ymmärtänyt, että jos ei-vammaisella henkilöllä on esimerkiksi surullinen olo, se ei välttämättä vaikuta hänen kroppaansa. Minulla se on päinvastoin: Kaikenlaiset mielenliikutukset iloineen ja suruineen heijastuvat kropassani pakkoliikkein ja jännittyneisyyttä lisäten.

Jännittyneisyyteni ollessa huipussaan olen yrittänyt rauhoittaa mieleni ja kroppani, ennen kuin aloitan tehdä. Eihän se ole niin helposti tehty kuin sanottu: vaikka tunnen olevani ihan ok ja rupean tekemään jotain, esimerkiksi jalkani asennon muutos saattaa aiheuttaa, että pakkoliikkeet nostavat päänsä. Siis aloita uudestaan rauhoittuminen ja keskittyminen!

Koska hoidan työ- ja luottamustehtäviä, en halua käyttää paljon rauhoittavia, vain tilapäisesti Diapamia. Sillä en halua tehdä lääketokkurassa toimiani. Tosin iän myötä jännittyneisyyteni ja pakkoliikkeet ovat lisääntyneet.

Jos tiedän joutuvani mieltä liikuttavaan tilanteeseen, pyrin edeltä käsin pohtimaan sitä ja keskittymään siihen. Näin ainakin omasta mielestäni uskon, että silloin saisin hallittua sekä mieleni että kroppani. Todellisuudessa kropan hallinta tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että kropassani on tipotiessään rentous.

Edellä mainittujen kokemusteni perusteella haluaisin elää yhden päivän ilman CP-vammaani. Mutta vain yksi päivä! Sillä enhän usko oppivani olemaan sellaisessa elämässä.

Santra