Odottamisesta

Jokainen joutuu jossain määrin odottamaan: esimerkiksi kaupan kassalla jonottaminen on odotusta, ja jotkut pyrkivät sen minimoimaan siten, että menevät mahdollisimman lyhyeen jonoon. Tosin aina lyhin jono ei välttämättä aina ole paras.

Odottaminen on meille palvelutalossa asuville erittäin tuttu juttu. Kun kutsuu avustajaa aamutoimiin, voi joutua odottamaan toisinaan enemmän – toisinaan vähemmän aikaa. Odottajan aika – kuten tiedämme – on pitkä. Itse olen onnellisessa asemassa, että pääsen yksin sängystä ja saan käytyä vessassa – ainakin nyt vielä olen sellaisessa kunnossa.

Kun ruokailemme ruokasalissa alakerrassa, siellä jonossa odottamisessa menee päivästä osan aikaa. Siinä samalla saamme vaihtaa päivän kuulumisia ja vaikkapa muistella entisiä asukkaitamme. Riippuen siitä, miten moni on jakamassa ruokaa, jono pikkuhiljaa pienenee.

Edellä mainittuun viitaten olen huomannut, että eräät eivät ymmärrä meitä syötettäviä: kun tällainen asukas huomaa, että ruoanjakaja alkaa syöttää jotakuta, hän alkaa pyöriä ja kysellä, kukahan antaa hänelle ruokaa. Toisinaan annan ruoanjakajalle luvan antaa itsesyöville ensin ruoat, mutta en aina tee niin. Kuitenkaan syöttämisaika ei ole niin pitkä aika, etteivät muut pystyisi odottamaan.

Kun vammaisena olen tottunut odottamaan, olen pyrkinyt kääntämään sen myönteiseksi. Odottamisen aikana minulla on mahdollisuus pohtia asioitani: joskus, kun avustaja tulee avustamaan, minun ajatukseni ovat jo kaukana – täysin poissa avustamistilanteesta – ehkäpä jotain haaveilemassa.

Santra