Onko kaikki "kaupan"?

Onko kaikki ”kaupan” –kysymys herää aina tietyn väliajoin mielessäni. Kysymykselläni tarkoitan tällä kertaa sitä, että vammaisilta henkilöiltä saatetaan kysyä vaikka vallan mitä. Silloin kaikki kysyjät tuskin edes ajattelevat omaa kysymystään – pääasiana on se, että kunhan vain jutustellaan.

Koska olen savolainen, olen itsekin melko kova kyselemään. Vastaavasti olen kiinnostunut kertomaan itsestäni ja elämästäni. On kuitenkin tilanteita, jolloin hyvänä ihmistuntijana kyseenalaistan kysyjän kiinnostuksen: Saatan heti huomata, että kysyjä ei ole aito kysyessään asiaa. Siinä tapauksessa hän ei välttämättä kuuntele vastaustani vaan jatkaa omaa puhumistaan.

Vammaisena henkilönä saan tai joudun, miten vain, olla tekemisissä hyvinkin erilaisten kanssaihmisten kanssa. On tietenkin vuorovaikutustilanteita, jolloin minä ja joku muu olemme tekemisissä erittäin vähän aikaa. Tällöin minussa herää hyöty-kustannus-ajattelija: Pohdin siis sitä, miten vähällä kertomisella itsestäni selviydyn, jotta suoriudun asiastani. Toisaalta näissä tapauksissa poden joskus huonoa omaa tuntoa olemalla liian lyhytsanainen, kenties tyly.

Kun hoidan asioitani viranomaisen kanssa, edellä mainitut seikat tulevat sielläkin esille. Ymmärrettävästi CP-vammani vaikuttaa aika moneen elämääni liittyviin asioihin. On tietenkin seikkoja, joihin sillä ei ole mitään merkitystä. Mutta osa kanssaihmisistä, esimerkiksi jotkut viranomaiset, mieltävät vammani liittyvän siihenkin. Itsekseni pohdin, kysyttäisiinkö asiaa, jos kyse ei olisi vammaisesta kansalaisesta. Tuskinpa!

Halusin tällä blogi-kerrallani saada Teitä, lukijat, miettimään, miten paljon enemmän vammaisten henkilöiden pitää kertoa elämästään kuin ei-vammaisten henkilöiden. Toki on todettava, että osa meidän antamistamme tiedoista on olennaista selviytyäksemme arkisista askareistamme.

Santra

Kommentit

Toimin eräässä paikallisessa potilasyhdistysten kattoyhsistyksessä ja tapaan eri tapahtumissa eri sairauksia sairastavia ja vammaisia. Pohdin monesti, mitä voin kysyä ja mitä en. Toisaalta jo oman mielenrauhan vuoksi saatan kysyä esim. epileptikolta, miten pitää toimia jos hän saa kohtauksen.

Ryhmien ohjaajana olen tottunut kysymään arkojakin aiheita. Yleensä sanon ja korostan, että saa vastata jos haluaa vastata. Tai olla vastaamatta. Tai jos itsellä on huono päivä, en antaudu juttusille kenenkään kanssa. Myös auttajalla on oikeus olla olematta käytössä.
Itse olen vammaton , mutta ystäväpiiriini kuuluu vammaisia ihmisiä. Mielestäni juttelen heidän kanssa samaan tapaan kuin muidenkin ihmisten kanssa. Olen avoin ja puhu omista ja läheisteni asioista melko vapaasti. Minua ahdistaa, kun joidenkin mielestä kaikki mahdollinen kuuluu vaitiolovelvollisuuden piiriin. Olen alkanut ihmetellä, onko todellinen ystävänikään ihminen, jolta ei saa kysyä mitään hänen elämästään ilman, että hän loukkaantuu. Olen luullut ystäväksi ihmistä, joka kyllä on ottanut minulta vastaan ja pyytänyt apua kymmeniä kertoja, mutta jos kysyn häneltä, mitä hän on puuhaillut viime aikoina, olenkin tunkeileva ja utelias. Ilmeisesti ystävyys on hänelle pelkkää ottamista eikä lainkaan antamista. Minusta se ei ole ystävyyttä lainkaan.
Onko vammaisen ja vammattoman ihmisen suhde aina auttaja-autettava -suhde. Voivatko he olla tasaveroisia ystäviä?


Kommentointi on suljettu