Onko täällä kilttejä vammaisia?

Hei taas!

Joulu taas lähestyy, ja ihmisten pitäisi olla kilttejä ja hyvänsuopaisia. Näin ainakin lapsille opetetaan, jotta joulupukki toisi edes jonkun joululahjan.

Tuo kiltteyden merkitys herättää toisaalla ajatuksia, joista muun muassa aion tällä blogikerrallani valottaa. Aikaisemmin ajateltiin, että vammaisen henkilön on oltava kiltti. Nähdäkseni se tarkoitti sitä, että hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa eli siihen, mitä hän sai muilta. Silloin hän sai tuskin päättää asioistaan.

Edellä mainittu on onneksi melkein taakse jäänyttä, koska meille, vammaisilla henkilöillä on nykyisin mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäämme. Yhteiskunnan antamat vammaispalvelut mahdollistavat tilanteen, että kykenemme selviytymään arkisista toimistamme. Esimerkiksi minä vaikeavammaisena tarvitsen apua ympärivuorokautisesti.

Vai onkohan sittenkään näin, että vammaispalvelut järjestyvät kaikille hyvin? Siihen vaikuttaa luonnollisesti moni seikka. Jos yhteiskunta elää lamassa, se ei välttämättä pysty järjestämään sille kuuluvia palvelujaan sillä tasolla, mitä muun muassa vammaispalvelulaki edellyttää. Huononeeko silloin joidenkin vammaisten henkilöiden jokapäiväinen elämä, koska he eivät saakaan tarvitsemiaan palvelujaan?

Olen myös huomannut, että reilun kahdenkymmenen vuoden voimassa olevan vammaispalvelulain aikana yleisenä perusteluna kielteiselle päätökselle on ollut raha – olipa lama tai ei. Jopa rajoitettu päätös heijastuu kielteisesti vammaisen henkilön arkeen. Esimerkiksi kuljetustuen tietyn taksimäärän puitteissa hän ei välttämättä voi osallistua jokaiseen tilanteeseen, mihin hän haluaisi. Verrattuna ei-vammaisiin kansalaisiin hän ei pysty käyttämään julkista liikennettä, koska julkinen liikenne ei ole joka puolella Suomea esteetöntä. Myöskään hänellä ei kenties ole omia varojaan käyttää taksia ilman kuljetustukea.

Edellä mainitussa tilanteessa pyrin kuvaamaan sen, että tiettyjen rajoitusten takia osa vammaisista henkilöistä ei pysty täysin toteuttamaan itsemääräämisoikeuttansa. Toisin sanoen kaikki me, vammaiset henkilöt, emme saa päättää omista asioistaan samalla tavalla verrattuna muihin. Lisäksi meidän kenties täytyy tyytyä kohtaloon eli alussa mainitsemani kiltteys taas kurkistaa nykyisinkin.

Joulumielellä näin ajateltuna kiltteys saattaa tulevaisuudessa kääntyäkin toisinpäin: Yhteiskunta kilttinä antaisi meille kaikki ne palvelut, mitä toivoisimme. Tosin tämä kuulostaakin liian haaveelta, joten ehkä on viisasta pysyä realisteina.

Tällaisin ajatuksin joulukuussa 2011,

Santra