Säätämistä...

Viime viikolla yhteiskunnassamme oli poliittinen mielenilmaus, josta tuli mieleeni seuraava pohdinta: josko alkaisin vammaisena lakkoon? Tämä kertaista blogikirjoistustani lukiessa lukijan on hyvä tietää, että taustaltani olen savolainen umpikiero ja tykkään viljellä vammaisten mustaa huumoria. Mutta osittain tämä on totisinta arkeani.

Tuo lakkoiluni voisi olla, että olisin ainoastaan vaikeavammainen. Joku Teistä varmaankin kysyisi, etkös Sinä ole sellainen. Olen kyllä, ja olen sitä ensisijaisesti. Nyt haluan palata reilu vuosikymmenen takaiseen ajatukseeni: Olin juuri saanut tehtyä lisensiaatintyöni valmiiksi, ja kolmivuotinen työskentelyni projektikoordinaattorina oli ohi. Tällöin aioin ryhtyä kokoaikaiseksi vaikeavammaiseksi.

Kyseinen aikomukseni jäi toteutumatta, koska enhän kilttinä vammaisena voinut luopua tai kieltäytyä luottamustoimistani. Ehkäpä syynä oli myös se, että haluan vaikuttaa asioihin ja sitä teen, koska olinhan saanut yhteiskuntamme varoilla käydä opiskeluni. Tosin pitää todeta, että arkeni tuntusi tylsältä, ellen olisi mukana vaikuttamassa. Verenperintönä olen saanut olla aktiivinen.

Vuosien myötä erilaisia luottamustehtäviä ja osa-aikaisia työtehtäviä on kertynyt ihan riittävästi. Olen pohtinut, miten voisin vähentää eritoten luottamustehtäviä. Jonain päivänä olen varma, että siitä ja siitä voin luopua. Toisena päivänä pohdiskeleva minäni sanoo, että jos jätän tuon, miksen jättäisi myös tuotakin. Osa on ns. lempilapsiani, joista en mielelläni luopuisi.

Vaikka minulla on henkilökohtainen avustajani ja käytän tulkkauspalvelua, toisinaan erilaisten kuvioiden yhteen saattaminen edellyttää kaikenlaista säätämistä. Toisaalta se on haasteellista ja opettavaista, koska pitää ottaa huomioon kaikki osat. Toisaalta liiallisen säätämisen kohdatessa ajatukseni liitää kokoaikaisena vaikeavammaisena olemiseen.: ) Se, mitä on kokoaikaisena vaikeavammaisena oleminen, jää lukijalle pohdittavaksi – kenties joskus esitän oman käsitykseni asiasta.


Santra