Kerronpa tällä kerralla äskettäin minulle tapahtuvista tilanteista, joissa voidaan ajatella olevan kyse oikeuksista vammaisena asiakkaana. Vaikka tilanteet ovat aitoja, pyrin pohtimiseni ohella höystämään savolaisella ”vammaishuumorilla”.
Kokousta varten menin yksin hakemaan kahvileipää kauppahallista. Pysähdyin erään liikkeen kojulle jääden odottamaan vuoroani, koska näin myyjän palvelevan toiselta tiskiltä. Hänen lopetettuaan toisen asiakkaan palvelun ajattelin, että nyt varmaankin tulee palvelemaan minuakin. Ei hän tullut, vaan meni järjestelemään takaosaan astioita.
Uskon, että myyjä kyllä huomasi, mutta ilmeisesti ei halunnut myydä minulle. Odotin hetkisen, mutta puhevammaisena en kehdannut huutaa – olisivat lähi-ihmisetkin säikähtäneet. Kun lähdin pois, uudet asiakkaat tulivat tilalleni – kas kummaa, myyjä tuli heti palvelemaan heitä. Itse sain toisesta kojusta nopeasti palvelua, en edes kunnolla ehtinyt katsoa kojua.
Lähetin viestiä ensimmäisen kojun omistajalle kysyen, oliko tapauksessa näkövammaa vai asennevammaa. Sain nopean vastauksen, jossa pahoiteltiin tilanteessa ja luvattiin ilmaiseksi kahvileivän. Tietenkin maksuton kahvileipä kelpaa aina minulle. Tosin mennessäni lunastamaan sitä oletin, että paikan päällä olisi vielä pahoiteltu uudestaan tilannetta, vaikka myyjänä ei ollut sama henkilö tai paikan omistaja. Mutta olettamus oli väärä. Pääasia oli kuitenkin se kahvileipä, joka oli hyvää.
Seuraava tilanne oli sellainen, jossa koin vammaisena olemisesta olevan hyötyä: Minun piti käydä verikokeissa, enkä ollut ehtinyt varata ennakkoon aikaa. Etukäteen jo ajattelin, että varmaankin joudun odottamaan kauankin – odotus kestää ikuisuuden, varsinkin kun en ole syönyt aamupalaa.
Kyseisessä laboratoriossa on vain muutama näytteenottopaikka, johon mahtuu hyvin pyörätuolilla. Ehkäpä tämän takia jonotusvuorokoneessa oli erikseen mainittu ”pyörätuolilaiset”. Luonnollisesti otimme avustajani kanssa kyseisestä kohdasta jonotuslipun. Eipä mennyt aikaakaan, kun oli jo vuoroni. Ohitin muita odottajia.
Myöhemmin tuli epäreilu olo: Minulla ei ollut sen kiireisempi käynti kuin muillakaan – ohituksesta jäi itselleni hieman ikävä tunne. Tosin aikaisemmin, ennen kuin tuli pyörätuolilaisille oma ”linja”, olen käynyt niissä pikkuisissa näytteenottopaikoissa, jossa ei mahdu yhtään kääntymään ja piti varoa ajamasta laborantin päälle. Tämän takia ehkäpä jatkossakin käytän samaa linjaa – potematta huonoa omatuntoa.
Santra