Varhaisten vuorovaikutustaitojen varassa toimivien ihmisten kanssa viestiminen poikkeaa jonkin verran totutusta viestintätavasta. Peruspiirteiltään vuorovaikutuksessa on kuitenkin kyse aivan samoista asioista kuin kaikessa muussakin ihmisten välisessä kanssakäymisessä.
Tärkeintä on yhteyden löytäminen toiseen ihmiseen ja kokemus siitä, että joku toinen haluaa antaa itsensä, oman aikansa ja kiinnostuksensa vuorovaikutustilanteeseen.
Vaikeimmin kehitysvammaisilla ihmisillä on samanlainen, sisäsyntyinen tarve olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Vuorovaikutustaidot kuten heidän muutkin taitonsa kehittyvät kuitenkin hitaasti. Vielä aikuisenakin monet heistä toimivat kehitystasonsa mukaisesti vuorovaikutuksen varhaisimpien keinojen varassa.
Näistä normaalikehityksessä puhetta edeltävistä vuorovaikutuksen keinoista voidaan käyttää nimitystä olemuskieli. Jokainen meistä on omassa kehityksessään käynyt läpi vaiheen, jolloin olemuskieli oli ainoa viestintäkeinomme. Näitä olemuskielen elementtejä, esimerkiksi ilmeitä, eleitä, äänensävyjä ja asentoja käytämme edelleen kaiken aikaa myös kielellisen ilmaisumme rinnalla.
Olemuskieli viestintäkeinona
Varhaisten taitojen varassa viestivä ihminen ei kykene ilmaisemaan itseään puhumalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei hänellä olisi kerrottavaa. Kehonkieltä, ääntelyä, ilmeitä, eleitä ja toimintaa yhdistelemällä vaikeimmin vammainenkin ihminen voi ilmaista monia asioita.
Varhaisten vuorovaikutustaitojen varassa toimivan ihmisen kanssa viestiminen edellyttää osaavalta kumppanilta herkkyyttä ja kykyä pysähtyä aidosti tarkkailemaan ja kuuntelemaan. Joskus aloite voi olla niin hienovarainen tai sijaita sellaisessa osassa kehoa, että sitä on vaikea huomata ja tulkita viestiksi.
Tämän vuoksi kumppaneiden onkin tärkeää tarkkailla koko kehoa ja yrittää ymmärtää, mitä hänen olemuksensa kussakin tilanteessa kertoo.
Kaikkien ihmisten olemuskielen piirteet ovat samantapaisia, joten myös niiden yleinen tulkinta osuu yleensä helposti ja automaattisesti oikeaan.
Jos ihminen kuitenkin käyttää varhaista olemuskieltä pääasiallisena viestintäkeinonaan vuosien tai vuosikymmenien ajan, hänen olemuskieleensä kehittyy usein sellaisia ominaispiirteitä, joita vieraat ihmiset eivät osaakaan tulkita automaattisesti.
Kumppanien onkin tärkeää jakaa tietoa toisilleen siitä, mitä he arvelevat viestinnän tarkoittavan. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun vaikeimmin vammainen ihminen siirtyy uuteen yhteisöön tai jos hänen vuorovaikutuskumppaneikseen tulee uusia ihmisiä.
Olemuskielellä viestittäessä on tärkeää, että kumppanit osaavat itsekin käyttää näitä varhaisen viestinnän keinoja vaikeimmin vammaisen ihmisen yksilöllisten taitojen ja tarpeiden mukaisesti.
Läheisyyden ja turvallisuuden tunteen välittäminen sekä kontaktin ylläpitäminen onnistuvat usein parhaiten läheisessä keho- ja katsekontaktissa.
Esimerkiksi hoitotilanteissa kumppani voi välittää omalla toiminnallaan vahvoja olemuskielen viestejä, joita myös vuorovaikutuksen toisen osapuolen on mahdollista tulkita. Hyväksyvä, myönteinen äänensävy, katsekontakti, tapa koskettaa ja hymy kertovat paljon, vaikkei ihminen ymmärtäisikään kumppaninsa puhetta.
Tiedostamattomasta viestinnästä tarkoitukselliseen viestintään
Kaikkein varhaisimpien vuorovaikutustaitojen varassa toimivan, syvästi kehitysvammaisen ihmisen viestintä on tiedostamatonta, eli hän ei vielä tarkoituksellisesti suuntaa viestejään kenellekään.
Hän reagoi sisäisiin ja ympäristöstään tuleviin ärsykkeisiin refleksiivisesti esimerkiksi säpsähtämällä, jännittymällä, valpastumalla tai ääntelemällä. Ilmaukset ikään kuin tulevat itsestään reaktiona jollekin edeltävälle tapahtumalle tai tunteelle.
Vaikeimmin kehitysvammainen ihminen reagoi myös eri tavoin tutun ja vieraamman ihmisen tapaan lähestyä, koskettaa ja puhua. Hengitysrytmin muutos tai kumppaniin kohdistettu, tietynlainen katse voivat kertoa siitä, että hän on tunnistanut tutun henkilön ja on valmis vuorovaikutukseen.
Syvästi kehitysvammaisen ihmisen ilmaisun keinoja voivat olla ääntely (itku ja sen sävyt, hyväntuulen ääntely, kontaktiääntely, nauru), katse, fyysinen rentous tai jännittyneisyys, yleinen aktiivisuus tai passiivisuus ja joskus myös yksinkertaiset eleet kuten kädellä osoittaminen. Näiden keinojen avulla hän voi ilmaista tunnetilojaan ja perustarpeitaan tai tehdä yksinkertaisia valintoja.
llmaisun onnistuminen on kuitenkin aina lähi-ihmisten aktiivisen tulkinnan varassa.
Olemuskielen avulla tuotetut ilmaukset saavat merkityksensä vasta osaavien vuorovaikutuskumppaneiden tekemien tulkintojen kautta. Vuorovaikutuksen kannalta kiinnostavia ja tärkeitä ovat erityisesti vaikeimmin vammaisen ihmisen olemuksessa tapahtuvat muutokset, joiden voidaan ajatella olevan reaktioita tai vastauksia johonkin edellä tapahtuneeseen. Nämä olemuksen muutokset ovat hyvin yksilöllisiä.
Kumppaneiden onkin tärkeää havainnoida tarkasti olemuskieltä erilaisissa tilanteissa oppiakseen tulkitsemaan ja vastaamaan vaikeimmin vammaisen kumppaninsa aloitteisiin. Alun perin tarkoituksettomista viesteistä voi tulla tarkoituksellista viestintää, kun aloitteisiin vastataan toistuvasti ja aloitteita tulkitaan aktiivisesti. Lue lisää aloitteeseen vastaamisesta
Viestintä on tarkoituksellista silloin, kun vaikeimmin kehitysvammainen vammainen ihminen ymmärtää, että esimerkiksi halutessaan jotakin hänen täytyy kohdistaa ilmauksensa suoraan vuorovaikutuksen toiselle osapuolelle. Tässä kehitysvaiheessa tietylle katseelle, eleelle, toiminnalle ja ääntelylle on olemassa tietty yhteinen merkitys.
Molemmat vuorovaikutuksen osapuolet voivat jakaa tämän merkityksen, mikäli he tuntevat toisensa riittävän hyvin.
Kun osaavat kumppanit tulkitsevat toistuvasti ja johdonmukaisesti esimerkiksi tietyn sanahahmon, esineen käytön tai viittoman samalla tavalla, vaikeimmin kehitysvammaisen ihmisen on mahdollista oppia tietyn merkin ja sitä seuraavan tapahtuman välinen yhteys. Aluksi nämä merkit liittyvät suoraan kulloiseenkin tilanteeseen. Myöhemmin tietyllä merkillä voi viitata myös asiaan, joka tapahtuu tulevaisuudessa tai tilanteen ulkopuolella. Esimerkiksi ruokailutilanteessa tehty tietty ele voikin liittyä iltapäivällä tehtävään ulkoiluretkeen.
On tärkeää, että osaavat kumppanit itsekin käyttävät näitä vaikeimmin kehitysvammaisen ihmisen käyttämiä orastavia symboleja oman puheviestintänsä ohella. Mallin avulla yhä kehittyneempi viestintä voi tulla mahdolliseksi.
Toiminnan ja tarkkaavuuden jakaminen
Varhaisin vuorovaikutus perustuu lähes täysin kumppanusten läheisyyteen ja fyysiseen toimintaan. Vuorovaikutus onnistuu parhaiten sellaisessa yhteisessä toiminnassa, jossa vaikeimmin kehitysvammaiselle ihmiselle välittyy selkeitä, muusta ympäristöstään erottuvia aistikokemuksia.
Rauhallinen, kiireetön tilanne ilman muita häiritseviä tekijöitä auttaa häntä keskittymään yhteiseen vuorovaikutukseen kumppaninsa kanssa.
Kuva: Pekka Elomaa
Alussa vuorovaikutukseen ei välttämättä tarvitakaan muita elementtejä kuin kaksi ihmistä, jotka ovat vastavuoroisesti läsnä toisilleen. Läheinen kehokontakti mahdollistaa kontaktin tunteen luomisen ja rytmisen vuorottelun. Kumppani voi ottaa yhteisen jakamisen kohteeksi minkä tahansa elementin vaikeimmin kehitysvammaisen ihmisen toiminnasta ja heijastaa sen takaisin omalla toiminnallaan.
Niinkin hienovarainen toiminta kuin hengityksen rytmi voi toimia vuorottelun lähtökohtana. Vuorotellen keinuttelu, käsien yhteen taputtaminen ja äänellä leikittely ovat vuorovaikutusta siinä missä kehittyneempi keskustelukin.
Tietoisen viestimisen perustana on se, että vuorovaikutuksen osapuolet pystyvät yhdessä toimiessaan kiinnittämään huomionsa ja suuntaamaan tarkkaavuutensa samaan asiaan ja että kumpikin on tästä tietoinen. Vuorovaikutustaitojen kehittymisen kannalta tämä, huomion kohteen jakamisen kyky on merkittävä.
Vasta tämän kehitysvaiheen saavuttaessaan ihminen voi tulla tietoiseksi siitä, että asioita ja kokemuksia voi jakaa toisen ihmisen kanssa. Hän oppii, että yhteisestä kiinnostuksen kohteesta voi keskustella, sitä voi kommentoida ja siitä voi esittää kysymyksiä.
Vaikeimmin kehitysvammainen ihminen tarvitsee yleensä osaavan kumppaninsa tukea pystyäkseen suuntaamaan huomionsa yhteiseen asiaan. Koska varhaisten taitojen varassa toimivan ihmisen voi olla vaikea suunnata tarkkaavuuttaan toisen aloitteen mukaan, kannattaa aluksi lähteä liikkeelle niistä asioista, jotka kiinnostavat häntä eniten.
Kumppanin tehtävänä on tällöin tarkkailla, mihin vuorovaikutuksen toisen osapuoli kiinnittää huomionsa ja mistä näkökulmasta hän katsoo jaettavaa tilannetta. Tämän jälkeen kumppani voi yrittää päästä mukaan toimintaan ja ilmaista olevansa kiinnostunut samasta asiasta.
Uudet tilanteet voivat vaikeimmin kehitysvammaisesta ihmisestä tuntua kuormittavilta, joten vuorovaikutuksessa tarvitaan taukoja. Näiden aikana hän saa tarvitsemansa ajan ymmärtääkseen ja työstääkseen vaikutelmiaan ja kokemuksiaan.
Vaikeimmin kehitysvammaisen ihmisen täytyy välillä saada tutkia maailmaansa myös yksin, ilman että kukaan muu muokkaa tilannetta omista lähtökohdistaan. Näin hän oppii tunnistamaan omat taitonsa ja niiden rajat. Hän oppii tietämään, milloin hän tarvitsee toisen ihmisen tukea ja miten toisia ihmisiä kannattaa lähestyä ja kutsua luokseen silloin, kun tarvitsee heidän apuaan.
Kokemusten merkitys
Varhaisen vuorovaikutuksen peruselementit ovat samat riippumatta siitä, onko vuorovaikutuksen toisena osapuolena normaalisti kehittyvä lapsi vai varhaisten taitojen varassa toimiva aikuinen. Aikuisella ihmisellä on kuitenkin takanaan monien vuosien vuorovaikutushistoria, erilaisia vuorovaikutuskumppaneita ja -ympäristöjä. Nämä kokemukset ovat voineet vaikuttaa sekä myönteisesti että haitallisesti hänen taitojensa kehitykseen ja omaksumaansa vuorovaikutusrooliin.
Kokemus itsestä viestijänä ja vuorovaikutuksen aktiivisena osapuolena syntyy toistuvissa vuorovaikutustilanteissa läheisten ihmisten kanssa. Jokainen uusi kokemus rakentuu aiempien kokemusten päälle ja lisää kokemusvarastoon jotakin.
Vaikeimmin kehitysvammaisen ihmisen myönteisiä, toimivia vuorovaikutuskokemuksia lisäämällä voidaan vahvistaa hänen haluaan ilmaista itseään ja ottaa kontaktia ympäristön ihmisiin. On tärkeää, että kaikkiin hänen ilmauksiinsa vastataan ja että hyviä vuorovaikutushetkiä ei menetetä.