PECS®-menetelmä

PECS® (Picture Exchange Communication System) on Yhdysvalloissa kehitetty, vuorovaikutuksen oppimiseen tähtäävä puhetta tukeva ja korvaava menetelmä. Sen ovat kehittäneet puheterapeutti Lori Frost ja psykologi Andrew Bondy. PECS:n avulla viestinnän perusideat voi oppia yhtä hyvin pieni lapsi kuin aikuinenkin, jolla on autismi tai muu kommunikaation kehitykseen vaikuttava ongelma. Tämän artikkelin esimerkit ovat PECSin käytöstä lapsen kanssa.

PECS-menetelmän avulla lapsi opetetaan aloittamaan kommunikaatio sosiaalisessa tilanteissa. Tämän jälkeen edetään nopeasti kuvaerottelun harjoittelun kautta opettamaan lauserakenteita, kuvasanavarastoa ja kommentointia. Harjoitushetket syntyvät arjen tavallisiin tilanteisiin, joissa käsitteet opitaan mielekkäissä lauseyhteyksissä ja osana luontevaa vuorovaikutusta. Harjoittelun aloittaminen on helppoa, eikä PECS sulje pois muita rinnakkaisia kuntoutusmenetelmiä. Sen käyttö ei vaadi suuria taloudellisia panostuksia tai erityisammattilaisuutta. Jokainen voi toteuttaa PECS:iä arjen tilanteissa asiantuntevat neuvot saatuaan.

Opetellaan vuorovaikutusta ja aloitteellisuutta

PECS-menetelmässä oppilaan ei tarvitse oppia ensin erityisiä työskentelytaitoja tai kuvaerottelua, vaan kommunikaation vuorovaikutusideaan päästään käsiksi heti. Ensimmäinen ja ratkaisevan tärkeä askel ennen varsinaisen opettelun aloittamista on lapselle mieluisimpien asioiden kartoittaminen yhteistyössä vanhempien kanssa ja vapaita valintatilanteita tarkkailemalla. Vanhemmat usein tietävätkin, mistä lapsi eniten pitää. Opettaja ei tässä menetelmässä päätä, mistä lapsen kanssa ryhdytään ”keskustelemaan”. Hän hyväksyy harjoitusvälineeksi sen, mikä lasta kaikkein eniten kiinnostaa – oli se vaikkapa nakki, limahämähäkki tai karkki.

PECS-harjoittelun alussa lapsi opetetaan vaihtamaan kuvakortti haluamaansa asiaan tai esineeseen opettajan kanssa. Kuvan merkityksen ymmärtämistä ei tarvita. Opettaja reagoi ja vastaa oppilaan esittämään pyyntöön välittömästi. Tällä kokemuksellisella tavalla lapsi oppii kommunikaation perimmäisen idean – vaikuttamisen toiseen ihmiseen, antamisen ja saamisen. Sanallisia vihjeitä PECS-harjoittelussa ei käytetä lainkaan, jotta lasta ei opetettaisi riippuvaiseksi kommunikointikumppanin antamista vihjeistä. Vihjaavia eleitä tai ilmeitä ei opettaja myöskään käytä.

Lapsen mielenkiinto pidettävä yllä

Motivoivuus pidetään mielessä koko ajan. Harjoitteluvälineet eivät saa olla lapselle yhdentekeviä, vaan jatkuvalla kartoituksella pidetään huolta siitä, että lapsen mielenkiinto ja into harjoitteluun säilyy. Ohjaajalta vaaditaan herkkyyttä ja luovuutta löytää kullekin lapselle sopivaa materiaalia. Tässä korostuu kiinteä yhteys vanhempiin ja muihin yhteistyökumppaneihin.

Etenkin alkuvaiheessa on tärkeää, että luodaan tilanne, jossa lapsi saadaan kiihkeästi haluamaan jotakin. Samalla konkreettisesti fyysisellä tuella osoitetaan lapselle, kuinka hän voi haluamaansa pyytää. Lukuisten toistojen avulla lapselle välitetään ydinajatus kommunikaatiosta. Se on viestin välittämistä toiselle henkilölle niin, että siitä saa myös palautteen. Kommunikaatiota ei ole kuvan painaminen sormella, jos kukaan ei ole näkemässä. Tärkeää on pyynnön kohdistaminen toiselle ihmiselle niin, että tämä joutuu siihen reagoimaan.

PECS-harjoituksissa opetetaan lasta olemaan aktiivinen ja sitkeä aloitteentekijä ja vuorovaikutuskumppani. PECS-opettaja on tilanteessa positiivisesti läsnä. Hänellä on lapsen haluama asia, mutta kommunikaatiokumppanina hän on harjoitustilanteissa täysin aloitteeton. Voidakseen saada haluamansa lapsen on siis oma-aloitteisesti ja aktiivisesti etsiydyttävä kontaktiin opettajan kanssa – silloinkin kun tämän huomio on tarkoituksellisesti kiinnittynyt muualle.

PECS etenee pienin askelin

Kommunikaatiota harjoitellaan lyhyinä tuokioina pitkin päivää eri tilanteissa ja monien ihmisten kanssa. Näin varmistetaan taidon yleistyminen samaa tahtia oppimisen myötä. Parhaimmillaan PECS-opetustuokio on kuin iloinen näytelmä, jossa aikuiset tietävät juonen, jota lapsi vasta opettelee.

Aloitteellisuutta ja vuorovaikutusta opeteltaessa aikuisia on paikalla usein kaksi – toinen kommunikaatiokumppanina ja toinen avustamassa lasta motorisesti uusien askelten oppimisessa. Myös avustaja on harjoitustilanteissa ääneti. Hänen ainoa tehtävänsä on motorisella ohjauksella auttaa lasta oikean kuvanvaihdon suorittamisessa silloin, kun lapsi ei vielä itsenäisesti hallitse opeteltavaa taitoa.

PECS-menetelmän vaiheet

PECS-menetelmässä edetään tarkan protokollan mukaan.

Ensimmäisen vaiheen aikana opetellaan yhdellä kuvalla vaihtokaupan idea. Tämän vaiheen tavoitteena on, että haluamansa asian nähdessään lapsi osaa ottaa itsenäisesti kuvan, tavoittaa kommunikaatiokumppaninsa ja ojentaa kuvan tämän käteen. Harjoituksissa käytetään useita lasta motivoivia asioita, mutta vain yhtä kerrallaan.

Lapsen työskennellessä sanallisia tai muita vihjeitä ei anneta. Aikuinen nimeää halutun asian vasta, kun lapsen ”puheenvuoro” on loppuun asti suoritettu, ja aikuiselle ojennettu kortti on jo opettajan kädessä.

Toisessa vaiheessa lisätään spontaanisuutta. Tämän vaiheen lopussa lapsi osaa itsenäisesti mennä kommunikaatiokansionsa luo, ottaa kuvan, hakeutua aikuisen luokse ja ojentaa kuvan hänen käteensä saadakseen haluamansa asian. Sanallisia tai muita vihjeitä ei anneta. Lause mallitetaan vasta, kun lapsen ojentama kuva on opettajan kädessä.

Kolmannessa vaiheessa kiinnitetään huomio kuvaerottelun taidon kehittämiseen. Vaiheen lopussa lapsi osaa itsenäisesti valita kommunikaatiokansiosta usean kuvan joukosta haluamansa, tuoda sen ohjaajalle ja ojentaa tämän käteen. Edelleen turha puhuminen ja vihjeiden anto on kiellettyä. Lapselle annetaan puhemalli vasta, kun kuva on opettajan kädessä.

Neljännessä vaiheessa lapsi opettelee käyttämään lausenauhaa, jossa on valmiiksi kuvasymboli ”Minä haluan”. Tämän valmiin lauseen alun jatkeeksi lapsi valitsee haluamansa asian kuvan, ja ojentaa näin tekemänsä kokonaisen lauseen opettajalle. Opettaja mallittaa puhuen lapsen lauseen. Kun tämä askel on opittu ”Minä haluan” -kortti siirretään lausenauhasta kommunikaatiokansioon ja opetellaan rakentamaan lause kuvin itsenäisesti alusta alkaen.

Neljännen vaiheen lopussa lapsi osaa pyytää esillä tai poissa näkyvistä olevia asioita lausetasolla. Hän osaa valita kommunikaatiokansiostaan ”Minä haluan” -kortin lausenauhan vasempaan reunaan ja liittää sen perään halutun asian kuvan. Sitten hän vie rakentamansa lauseen valitsemalleen kommunikaatiokumppanille, ja antaa sen hänelle.

Tässä vaiheessa lapsella on kommunikaatiokansiossaan 20-50 kuvaa ja hän pystyy kommunikoimaan useiden eri ihmisten kanssa. Olennaista on edelleen, että lapsi rakentaa lauseensa itsenäisesti ilman puhe- tai elevihjeitä. Opettaja mallittaa lapsen lauseen vasta sitten, kun lausenauha on lapsen ojentamana hänen kädessään.

Viidennessä vaiheessa opetellaan vastaamaan opettajan suullisesti esittämään kysymykseen ”Mitä haluat?” Tähän asti opettaja on saanut puhua lapselle vasta sen jälkeen, kun lapsi on itsenäisesti toimittanut kuvallisen pyyntönsä opettajan käteen. Opettaja on mallittanut lapselle puheella kuvaviestinä saamansa pyynnön. Nyt opettajan tehtävänä on aloittaa keskustelu kysymyksellä ”Mitä haluat?”, ja opettaa lapselle oikea tapa reagoida tähän kysymykseen.

Viidennen vaiheen lopussa lapsi osaa rakentaa lausenauhaansa itsenäisesti vastauksen kuullessaan kysymyksen ”Mitä haluat?”, ja tällä tavoin pyytää useita eri asioita.

Kuudennessa vaiheessa opetellaan spontaania kommentointia ja sellaisiin kysymyksiin vastaamista, joiden palkitsevuus ei enää perustu pyytämiseen ja konkreettisen asian saamiseen. Sosiaalisen palkitsevuuden merkitys kasvaa.

Tämän vaiheen lopussa lapsi osaa vastata ”Mitä haluat?” -kysymyksen lisäksi myös muihin satunnaisessa järjestyksessä esitettyihin ”Mitä” -alkuisiin kysymyksiin (”Mitä näet?”, ”Mitä kuulet?” ja ”Mitä sinulla on?” jne.).

Viimeisessä vaiheessa, jolle PECS-ohjelmassa ei anneta järjestysnumeroa, syvennetään lapsen käsitevarastoa. Lapsen sanavarastoon lisätään tilakäsitteitä, värejä, kokoa ym. pääsanaansa määrittäviä abstrakteja käsitteitä. Kyllä ja ei -vastaukset opetellaan osaksi lapsen omaa ilmaisua.

PECS-menetelmän ”syntykieli” englanti eroaa rakenteeltaan suomen kielestä. Englanninkielisissä maissa PECS-menetelmällä opeteltaessa on opittava myös prepositioiden ja artikkelien sijoittaminen lauseeseen. Kieliopillisten tarkentimien käyttö ja opetus suomalaisessa PECS:ssä on vielä ratkaisematon asia.

Kommunikaation taitojen rinnalla on jo aikaisemmissa PECS:n vaiheissa opeteltu arjen sujuvuuden kannalta merkitykseltään tärkeiden kuvien käyttöä. Esimerkiksi käsitteet ”auta” ja ”odota” ja ”tauko” opitaan jo ennen PECS:n seitsemänteen vaiheeseen etenemistä. Lapsen kanssa myös opetellaan tekemään sopimus opettajan valitsemasta harjoituksesta ja oppilaan valitsemasta palkkiosta kuvallisesti. Tällä tavalla uusien taitojen opettelu laajalla kognitiivisten ja motoristen taitojen alueella saadaan hyvin toimivaksi ja lasta motivoivaksi.

PECS:n paikka kokonaiskuntoutuksessa

PECS-menetelmän tarkoitus on opettaa kommunikaatiotaitoja ja vuorovaikutuksellista yhdessä toimimista. Vaikka PECS ei ole puheen opettamisen menetelmä, sillä on ollut positiivinen vaikutus myös puheen oppimiseen. Kuvia ja lausenauhaa käytettäessä lapselle mallitetaan puhuen hänen kannaltaan tärkeitä asioita samalla, kun lause on visuaalisesti kuvina nähtävissä. Lukuisat toistot ja motivoivuus houkuttavat lapsen jäljittelemään sanoja ja lauseita.

Kommunikaatiotaitojen kehittymisen on tutkimuksissa todettu vähentäneen myös haasteellisen käyttäytymisen tarvetta radikaalisti. PECS:n on todettu toimivan erityisen hyvin, kun se yhdistetään kokonaiskuntoutuksessa käyttäytymisanalyyttiseen lähestymistapaan.

Oppiminen on motivoitua ja tuottaa hyvää tulosta silloin, kun TEACCH:n mukaiset struktuurit on yksilöllisesti ja joustavasti rakennettu, kommunikaation perustaidot opitaan toiminnallisesti PECS:n keinoin tässä jäsentyneessä ympäristössä ja käyttäytymisterapeuttisia menetelmiä käytetään uusien tietojen ja taitojen oppimiseen laajalla alueella. PECS:llä on oma perusteltu paikkansa muiden jo käytettyjen menetelmien rinnalla.

Ihanteellista olisi, jos myös lasten vanhemmat voisivat paneutua kommunikaatiotaitojen perustan – varhaisen vuorovaikutuksen – ideoihin, ja saada niihin käyttökelpoisia toiminnan eväitä ammattilaisilta mahdollisimman pian, kun lapsen kommunikaation kehityksen vaikeudet on todettu. Tällä tavoin kodin arjessa voitaisiin löytää yhä enemmän luontevan vuorovaikutuksen oppimisen ja yhdessä kokemisen mahdollisuuksia.

Kokemuksia ja esimerkkejä

Seuraavassa esimerkkejä muutamista käytännön tilanteista kuvaamaan sitä, miksi jo tiedetty ja opittu kuvien käyttö ei aina välttämättä riitä, ja mihin vanhojen keinojen lisäksi tarvitaan PECS-menetelmää.

1. Kun vuorovaikutus ei toimi kommunikaatiossa

Lapsi A toimi hyvin struktuurissa, hänellä oli käytössään valintakuvatauluja, joiden merkitykset hän tunsi hyvin. Hän osasi taitavasti näyttää kysyttäessä kuvista haluamansa. Mutta kun aikuinen ei ollut läsnä, hän jäi paikalleen itsekseen painelemaan haluamansa asian kuvaa ja ahdistui, eikä tiennyt mitä tehdä.

Lapsi A oli oppinut, että koskettamalla tiettyä kuvaa saa haluamansa. Hän ei ollut oppinut kommunikaation perusideaa – viesti täytyy osoittaa toiselle ihmiselle.

PECS-menetelmässä opetetaan alusta asti, mitä lapsen tulee tehdä saadakseen viestinsä perille. Jos osaa osoittaa kuvaa, se ei välttämättä tarkoita, että lapsi vielä ymmärtäisi, millainen on kommunikaatioon kuuluvien monien tekijöitten ketju.

2. Kun lapsi on vihjeriippuvainen

Lapsi B:n kuntoutus oli edennyt vakiintuneita suuntaviivoja noudattaen. Lausuntojen mukaan ”hän toimi hyvin struktuurissa ja kommunikoi kuvien avulla”. Hänen kanssaan oli harjoiteltu motivoivan asian, mehun, pyytämistä. Ohjaajan kysyessä ”Mitä sinä haluat?”, lapsi näytti kuvaa ja sai mehunsa.

Tilannetta muutettiin niin, että ohjaaja vain joi omaa mehuaan antamatta vihjettä. Lapsi ei enää osannutkaan näyttää ”Mehu” -kuvaa merkiksi siitä, että halusi mehua, vaan hän ahdistui ja alkoi äännellä levottomasti, purra kättään, töniä pöytää jne. Kun aikuinen lopulta kysyi ”Mitä haluat?”, lapsi näytti salamannopeasti ”Mehu” -kuvan. Lapsen kommunikaatio oli siis vahvasti vihjeriippuvaista ja täysin aloitteetonta.

PECS-menetelmässä pyritään välttämään vihjeriippuvuutta. PECS-harjoittelussa korostetaan tarkkuutta ja varovaisuutta vihjeiden antamisessa. Sanalliset vihjeet ovat kokonaan kiellettyjä. Avustetut fyysiset vihjeetkin pyritään häivyttämään mahdollisimman nopeasti.

3. Kun lapsi ei osaa hakea aikuisen huomiota kommunikoidakseen

Lapsi C ymmärsi ja osasi itse kirjoittaa arkipäivään liittyviä sanoja. Hän osasi aikuisen ollessa läsnä kirjoittaa aloitteellisesti haluamaansa. Hän kirjoitti esimerkiksi ”auta” aina kun tehtävässä tuli vaikeuksia, tai ”vessa” halutessaan vessaan kesken tunnin.

Kun aikuinen poistui hieman sivulle tai katseli muualle, lapsi ei osannut hakea aikuisen huomiota kommunikaatioyritykseensä. Hän saattoi kirjoittaa paperin täyteen ”auta”-sanoja, mutta ei tehnyt elettäkään saadakseen aikuisen huomion kiinnittymään tarpeeseensa. Lapsi oli oppinut, että sanoja kirjoittamalla asiat tapahtuvat.

PECS-menetelmässä korostetaan spontaania kommunikaatiota. Tavoitteena on, että lapsesta tulee sitkeä yrittäjä viestinnässään. Hän hakee kumppaninsa huomion ja varmistaa, että viesti menee perille ja hänen aloitteeseensa reagoidaan.

Lähteet ja lisätietoa

Frost, L. ja Bondy, A.: The Picture Exchange Communication System Training Manual. Cherry Hill, NJ: PECS, Inc. 1994

Bondy, A.: The Pyramid Approach to Education. An integrative approach to teaching children and adults with autism. Pyramid Educational Consultants, Inc. First Edition 1996.

Bondy, A. ja Frost, L.: The Picture Excange Communication System. Seminars in Speech and Language. Vol. 19.no.4. 1998

Webb, T.: The Picture Exchange Communication System – the talking goes on! Special Children. June/July 2000

Houser, E.: Autismiliiton PECS-kommunikaatiokurssi, Tampere 2000 Annual PECS Expo, Philadelphia, USA 2001

Pyramid Educational Consultants Inc. (PECS, englanninkielinen sivu)

Teksti: puheterapeutit Emilia Nivarpää-Hukki, Hannele Tanskanen ja Sanna Tarpila (2003)