Tällä kerralla paneudun blogissani jatkuvasti ajankohtaiseen seikkaan – nimittäin invavessaan. Se, saako ei-vammainen henkilö käyttää invavessaa, on mielestäni kaksipiippuinen juttu.
Kuluva kesä on ollut sään puolesta melko antoisa – nimittäin sadetta on piisannut ja tuulikaan ei ole ollut tyyntymään päin. Eikä aurinkokaan ole hirveästi suonut säteitään ainakaan tänne Savoon, joten sähkärillä lenkkeily on jäänyt aika olemattomiin. Onneksi keväällä varattu matka Nizzaan toi kaivattua aurinkoa ja lämpöä.
Ihminen luonnollisesti toisinaan kokee jännitystä ja pelkoa elämässään. Henkilökohtaisesti itse jännitän esimerkiksi sitä, kun sähköpyörätuolilla ajan jyrkkää alamäkeä. Silloin on jännitystä, jos vaikka tuoli rupeaa valumaan ojaan.
Asioidessani avustajani kanssa DNA-liikkeessä tapahtui seuraavanlainen tilanne: Kun myyjä sai henkilötietoni, hän joutui soittamaan jonnekin varmistaakseen minut, koska asun Kuopiossa tilapäisesti. Lopussa hän sanoi, että ennen seuraavaa asiointikertaa käykää maistraatissa hoitamassa asiat kuntoon.
Olen joskus aikaisemmissakin blogikirjoituksissani maininnut sen, että talollamme on paljon opiskelijoita. Jatkan tällä kerralla tätä aihetta, koska tämän talven ja kevään aikana olen ollut tekemisissä monen opiskelijan kanssa.
Kun ilma on välillä pakkasen ja välillä plussan puolella, maaperä ei ole kunnolla jäätynyt. Kadut ovat olleet täynnä monttuja ja lumen satamisen jälkeen melko sohjoisia, jolloin muun muassa sähköpyörätuolilla ajaminen ei ole ollut helppoa.
Olen joskus aikaisemmissa blogikirjoituksissani maininnut, että olen itse järjestöaktiivi: minulla on useita luottamustehtäviä, jotka kaikki liittyvät jollain tavalla vammaisjärjestöihin tai ainakin vammaisuuteen. Haluan tällä kerralla jatkaa tätä tematiikkaa.
Tällä kerralla ajattelin paneutua blogissani fyysiseen esteettömyyteen. Esteettömyyttähän voidaan käsittää monenlaisesti, jotka ovat mielestäni kaikki yhtä tärkeitä. Mutta tässä kirjoituksessani tarkastelen ehkäpä yleisintä esteettömyyden muotoa, siis fyysistä.
Vajaa kaksi viikkoa on enää jouluaattoon: Varmaankin useassa kodissa on uskon ja epäuskon välinen ristiriita, onko sitä Joulupukkia olemassa. Itse olin kenties alle kouluikäinen, kun sanoin: ”Voihan naapurimme käydä, ja oikeaa joulupukkiahan ei ole olemassa.” Viimeinenkin usko meni, kun veljeni alkoi kiertää joulupukkina muualla. Kodissamme sitten lopulta pukkikierroksen jälkeen jaettiin lahjat.
Vuodet vierivät – olen ensi helmikuun lopussa asunut 24 vuotta palvelutalossa. Tietenkin palvelutalo on nykyisin vanhahtava ja oikeastaan vääristävä käsite. En halua käyttää tässä yhteydessä virallista nimeä tästä palveluasumismuodosta, koska mielestäni pitkä litania on vain sanahelinää.
