Pohdintoja, kokemuksia ja haaveita inkluusiosta

Kaikille yhteinen ja yhdenvertainen koulu on tavoite, jota kohti on tärkeää askeltaa. Erityiskoulun konsultoivana opettajana olen vuosien varrella huomannut, että matkaa tavoitteeseen on vielä taivallettavana.

Inklusiivinen koulu on kuitenkin ja tietenkin myös minun unelmani, joten tässä postauksessa siis ajatuksia inkluusiosta lähikoulun ja erityiskoulun näkökulmista. Oma katseeni on oppilaissa, joilla on vaikeaa kehitysvammaa ja mahdollisesti muuta siihen liittyvää monitarpeisuutta.

Tämäkin aihe on valtavan laaja, joten tarkastelen kysymystä tällä kertaa vain kahdesta näkökulmasta, jotka ovat ainoana toiminta-alueittaisena oppilaana opiskelu inklusiivisesti lähikoulussa sekä oman ryhmän mukana opiskelu segregoidusti erityiskoulussa.

Ainoana lähikoulussa

Olen kohdannut vuosien varrella monia oppilaita, jotka ovat pienen kotikuntansa lähikoulussa ainoita koululaisia, joilla on vaikeaa kehitysvammaa. Lähes kaikki kohtaamani oppilaat ovat opiskelleet silloin suurimmaksi osaksi kaksin ohjaajansa kanssa joko kokonaan erillisessä tilassa, tai esimerkiksi laaja-alaisen erityisopettajan käyttämässä opetustilassa, jossa välillä on samaan aikaan oppilaita eri luokista.

Ohjaajan kanssa työskentelyn lisäksi näillä oppilailla on useimmiten ollut muutama tunti myös erityisopettajan henkilökohtaista opetusta, mikä on poikkeuksetta järjestetty erillään muiden oppilaiden opetuksesta. Kerran kuulin järjestelystä, jossa kotitalousopettaja piti yläkouluikäiselle oppilaalle kahden kesken kotitaloutta joka viikko. Olen ollut kokouksessa, jossa pohdittiin, voisiko viidesluokkalainen olla iltapäivähoidossa aikuisten päivätoiminnassa, koska on liian iso pienten koululaisten iltapäiväkerhoon.

Paperilla nämä ratkaisut näyttävät täydelliseltä inkluusiolta, mutta oppilaan kannalta ne eivät täydellisiä ole. Oppilas ei saa opetusta opettajan ohjauksessa kuin muutaman tunnin viikossa ja oppilaalla ei ole lainkaan omaa, tuttua ryhmää eikä kokemuksia ryhmään kuulumisesta. Inkluusio tuntuu vähän hukatulta mahdollisuudelta.

Entä mikä olisi haaveeni? Inkluusion toteutus tulisi aloittaa heti ensimmäisestä luokasta alkaen niin, että oppilaalla on koko koulupolun ajan nimellisen ryhmän lisäksi aivan oikea oma luokka ja oma ryhmä, johon hän voi kokea kuuluvansa. Oppilaan tulisi opiskella tässä ryhmässä mahdollisimman paljon. Koulun henkilökunnan tulisi panostaa todella paljon siihen, että oppilas voisi rakentaa kaveruussuhteita luokan ja koulun muihin oppilaisiin. Taito- ja taideaineissa se kotitalous mukaan lukien oppilas tulisi täysin integroida ikätovereiden kanssa yhteisille tunneille.

Koulun henkilökuntaa tulisi vuodesta toiseen kouluttaa oppilaan opettamiseen, oppilaan kanssa kommunikointiin ja oppilaan kokonaiskehityksen tukemiseen. Koululle tulisi hankkia oppilaan tarvittavat yksilölliset oppimateriaalit ja apuvälineet.

Muutosten tapahtuminen vaatisi varmaankin jonkun verran enemmän rahaa, mutta kaikkein eniten uudenlaista ajattelua. Tarvittaisiin iso asennemuutos ja ymmärrys siihen, että kaikki voivat opiskella yhdessä. Pelottaako se aikuisia vai oppilaita enemmän?

Ryhmän jäsenenä erityiskoulussa

Meillä erityiskoulussa mielestäni yksiselitteisesti parasta on se, että kaikilla oppilailla on oma ryhmä, jossa on lämmin ilmapiiri, tutut kaverit ja aikuiset sekä mahdollisuus muodostaa kaveruussuhteita. Kaveruussuhde niin erityiskoulussa kuin lähikoulussa voi olla se, että vaikka ei osaisi puhua tai liikuttaa kättään, tunnistaa tutun kaverin ja hymyilee hänet nähdessään. Tai että saa seurailla kavereiden puuhia, vaikka ei kaikkeen pystyisi osallistumaankaan.

Hyvänä puolena meillä on myös se, että jokainen oppilas opiskelee opettajan opetuksessa suurimman osan koulupäivästään. Myös meillä on toki päivittäin myös tuokiota ja hetkiä, jolloin oppilas työskentelee ohjaajan kanssa opettajan ohjeiden mukaisesti. Vahvuutena meillä on myös se, että koululta löytyy osaamista, oppimateriaaleja ja apuvälineitä juuri meidän oppilaidemme opettamiseen.

Erityiskoulu ei kuitenkaan ole inklusiivinen koulu. Oppilaamme kohtaavat koulupolullaan muita ikätovereitaan ainoastaan esimerkiksi retkillä tai tapahtumissa. Se on aika surullista yhteiskunnallisesta näkökulmasta.

Haaveita

Maailma ei tule valmiiksi hetkessä eikä kahdessa, mutta voisimmeko kulkea inkluusiota kohti tekemällä enemmän yhteistyötä lähikoulujen ja erityiskoulujen kanssa? Jos koulut ovat lähekkäin, voitaisiinko aloittaa yhteisillä oppitunneilla, yhteisillä tapahtumilla, yhteisillä retkillä ja vierailulla puolin ja toisin? Entä voisivatko lähikouluissa toiminta-alueittain opiskelevat oppilaat tulla välillä muutaman päivän jaksolle erityiskouluun ja toisinpäin? Olisiko etäyhteyksiä mahdollista hyödyntää osana muuta yhteistyötä? Voisimmeko me opettajat tehdä enemmän yhteistyötä jakamalla osaamistamme puolin ja toisin?

Oman erityisluokanopettajan urani palkitsevimpia kokemuksia oli toiminta-alueittaisten yläkoululaisteni ystävyysluokka lähikoulussa, vaikka toisessa koulussa tapahtuneiden muutosten vuoksi ystävyyttä ehdittiin rakentaa kolmen lukuvuoden sijaan vain yhden lukuvuoden ajan. Tuona aikana tapasimme muun muassa piparkakkujen leipomisen parissa ja yhteisissä juhlissa.

Tulen aina muistamaan sen aamun, kun tulimme erään kerran jälleen pyörätuoleinemme yläkoulun aulaan ja seiskaluokkalaiset pojat tervehtivät luokkani teinejä: ”Huomenta, veljet”.

Outi

Ps. Minun viisi vuotta sitten kirjoittamani kirja toiminta-alueittaisesta opetuksesta on saanut myös ystävän, jos ei veljen. Tutustu uuteen toiminta-alueittaisesta opetuksesta kertovaan kirjaan kustantajan sivuilla täällä. Uudessa kirjassa pohditaan myös inkluusiota toiminta-alueittaisen opetuksen näkökulmasta. Ja jos minun kirjani ei vielä ole sinulle tuttu, siihen voit tutustua vaikkapa täällä.

Kuvat: Papunet ja Pixabay.com. Valokuvat oppimateriaaleista ja tiloista ovat kirjoittaman ottamia kuvia Honkalampi-keskuksen erityiskoululta.

Kirjoitus on julkaistu blogissa 29.1.2022.