Elämänkokemukseni myötä on kertynyt erilaisia tilanteita, kun hoidan asioitani yksin tai yhdessä avustajani kanssa. Vaikeavammaisena olen joutunut kestämään, koska ne eivät välttämättä ole kaikkein helpoimpia.
Vaikeavammaisena joudun joka vuosi hakemaan Kelan myöntämiä fysio- ja allasterapiaa sekä laitoskuntoutusta. Periaatteessa kuntoutussuunnitelma on mahdollista olla kolmevuotinen, ja tällöin avoterapiat voivat olla myönnetty samaksi ajaksi. Silti laitoskuntoutusta ei voi hakea muuta kuin yhdelle vuodelle, joten on aivan sama hakea kaikkia joka vuosi.
Voinen toivoa, että ne vammaiset suomalaiset, jotka elävät täällä Suomen juhliessa 200 vuotta, pystyvät toteamaan elämänsä olevan paljon paremmin kuin nyt.
Kirjoittaessani tätä tänään, isäni nimipäivänä, palaan vuosittain muistoissani ajassa 44 vuotta taaksepäin vuoteen 1973. Silloin saimme kuulla, että minun lapsuudenkaverini Pekka oli lähtenyt ylös Taivaaseen.
Talollamme kävi vieraita naapurimaasta Virosta tutustumassa toimintaan. Sain itse olla esittelemässä taloamme ja samalla kertomassa vammaisen asemasta yhteiskunnassamme. Tietenkin käytin tilaisuutta hyödykseni kysyen Viron vammaisten kansalaisten tilanteesta.
Jo alakoululaisen iässä ollessani perheeni hankki nimiini auton, koska vaikeavammaisuuteni takia saimme siihen autoveropalautuksen. Sen määrä olisi ollut pienempi, jos auton omisti isäni.
Tiedostan alkaessani tätä blogikertaani kirjoittamaan, että tämä saattaa ärsyttää tai loukata joitain instansseja. Mutta aihetta olen pohtinut itsekseni ja muutamien henkilöiden kanssa, ja olen hiukan huolissani – toivottavasti suotta. Nyt kirjoitan omana itsenäni.